FR - Eduskunta
Transcription
FR - Eduskunta
Valtiovarainministeriö E-KIRJE RMO 13.02.2012 JULKINEN Määräaika komssion konsultaatiiolle 11.04.2012 Leinonen Harry(VM) VM2012-00165 Eduskunta Suuri valiokunta Viite Asia Vihreä kirja: Yhdentyneet eurooppalaiset markkinat kortti-, verkko- ja mobiilimaksuille U/E-tunnus: EUTORI-numero: EU/2012/0547 Ohessa lähetetään perustuslain 97§:n mukaisesti selvitys komission 11 päivänä tammikuuta 2012 antamasta vihreästä kirjasta: Yhdentyneet eurooppalaiset markkinat kortti-, verkko- ja mobiiilimaksuille. Ylijohtaja Pentti Pikkarainen Finanssineuvos Harry Leinonen LIITTEET KOM(2011) 941 lopullinen KOM (2011) 941 slutlig 2(2) Asiasanat maksujärjestelmät, maksukortit, maksuliike, maksut, maksuvälineet, matkaviestimet, rajat ylittävät maksut, sähköinen kaupankäynti, sähköinen raha, Internet Hoitaa LVM, OM, TEM, UM, VM Tiedoksi EUE, OKM, SM, STM, TH, VNEUS, VNK Valtiovarainministeriö PERUSMUISTIO RMO 22.03.2012 JULKINEN Komission konsultaation määräaika 11.04.2012 Leinonen Harry(VM) VM2012-00166 Asia Vihreä kirja: Yhdentyneet eurooppalaiset markkinat kortti-, verkko- ja mobiilimaksuille Kokous Liitteet Viite KOM(2011) 941 lopullinen KOM(2011) 941 slutlig EUTORI/Eurodoc nro: EU/2012/0547 U-tunnus / E-tunnus: Käsittelyn tarkoitus ja käsittelyvaihe: Euroopan komissio julkaisi 11.1.2012 vihreän kirjan yhdentyneistä eurooppalaisista markkinoista kortti-, verkko- ja mobiilimaksujen alueella ja niiden kehittämisestä. Vihreä kirja sisältää 32 yksityiskohtaista kysymystä, joihin voi vastata avoimessa konsultaatiossa 11.4.2012 mennessä. Suomalaisten viranomaisten yhteisten näkemysten kokoaminen on työn alla valtiovarainministeriössä. Konsultaatiovastauksia komissio käyttää todennäköisesti suunnitellessaan uusia toimenpiteitä markkinoiden tehostamiseksi. Asiakirjat: KOM(2011) 941 lopullinen Vihreä kirja: Yhdentyneet eurooppalaiset markkinat kortti-, verkko- ja mobiilimaksuille EU:n oikeuden mukainen oikeusperusta/päätöksentekomenettely: Konsultaatio ilman päätösesityksiä Käsittelijä(t): Valtiovarainministeriö, Harry Leinonen, 09 160 33233 Suomen kanta/ohje: 2(6) Suomen kannalta on tärkeää, että modernien ja elektronisten maksupalvelujen kehittämistä edistetään ja niiden turvallisuusominaisuuksia parannetaan, koska Suomessa on kehittynyt teknologinen ympäristö, maksujärjestelmien kehittyneisyysaste on korkea ja uusien maksupalvelujen käyttö on suhteellisesti laajempaa kuin EU-alueella keskimäärin. Suomi kannattaa eurooppalaisten maksupalvelumarkkinoiden ja infrastruktuurien sekä perusmaksupalvelujen sanoma- ja käsittelystandardien yhtenäistämistä. Tavoitteena tulisi mahdollisuuksien mukaan olla täysin kansainvälisten standardie n käyttöönotto. Hinnoittelun läpinäkyvyys ja kilpailun lisääminen on tärkeää maksupalvelua käyttävien asiakkaiden hyötyjen lisäämiseksi. Läpinäkyvyyden ja tasapuolisuuden varmistamiseksi kaikkien yhtenäisellä euromaksualueella (SEPA-aluella) käytettävien maksuvälineiden mahdolliset pankkienväliset siirtohinnat tulisi olla julkisia sekä niitä olisi syytä säädellä samalla tavalla ja niille tulisi asettaa yhtenäiset maksimitasot, joita alennettaisiin maksupalvelukäyttäjien hyötynäkökulmien ja hinnoittelun läpinäkyvyyden perusteella asteittain kohti nollaa. Kansallisista palveluista, hallintomalleista ja infrastruktuureista on tarve siirtyä avoimiin EU- laajuisiin ratkaisuihin, joiden kehittämisessä huomioidaan kaikkien osapuolten näkemykset. Elektronisten maksuvälineiden ja maksamisen turvallisuuteen, niiden toimintavarmuuteen ja saatavuuteen on kiinnitettävä aikaisempaa enemmän huomiota volyymien lisääntyessä sekä yhteiskunnan ja asiakkaiden riippuvuuden niistä kasvaessa. Tilipohjaisten maksujen käytön lisääntyminen on omiaan vähentämään käteiseen liittyvää rikollisuutta ja veronkiertoa. Kuten aikaisempi SEPA-kehitys on osoittanut, EU-laajuisten ratkaisujen kehittämisessä tarvitaan viranomaistoimenpiteitä koordinoinnin varmistamiseksi ja kehityksen nopeuttamiseksi. Pääasiallinen sisältö: Kuuleminen liittyy SEPAn (Single Euro Payment Area) eli yhtenäisen euromaksualueen jatkokehittämiseen. Kuuleminen keskittyy kortti-, verkko- ja mobiilimaksuihin, koska kehitys näillä alueilla on ollut selvästi hitaampaa kuin tilisiirroissa ja suoraveloituksissa. Verkkomaksulla tarkoitetaan internetissä tapahtuvaa maksua, jota käytetään useimmiten e-kaupankäyntitilanteessa. Mobiilimaksulla tarkoitetaan matkapuhelimella käynnistettyä maksua esimerkiksi kauppiaalle m-kaupankäynnissä tai toiselle kuluttajalle, joka saa välittömästi maksun vastaanottokuittauksen. Komission tavoitteena on korttimaksukäytäntöjen yhtenäistäminen, verkkomaksujen tehokkuuden ja turvallisuuden parantaminen ja mobiilimaksujen edistäminen. Komissio näkee, että markkinoiden integroinnilla voitaisiin näissä palveluissa saavuttaa merkittäviä hyötyjä. Kilpailu lisääntyy ja asiakkaille on tarjolla läpinäkyvästi enemmän valintamahdollisuuksia, kehitys nopeutuu ja innovoinnit lisääntyvät sekä maksujen turvallisuus paranee ja asiakkaiden luottamus näihin uusiin tuotteisiin kasvaa. SEPA on hyvin laaja markkina-alue, jolla tehdään noin 60 miljardia tilipohjaista vähittäismaksua vuodessa. Maksukortteja on alueella yhteensä noin 730 miljoonaa eli noin puolitoista korttia keskimäärin per asukas. E-kaupankäyntiin liittyviä verkkomaksuja on kuitenkin vain 141 miljoonaa ja kasvua on vain noin 10% vuodessa. Mobiilimaksujen käyttäjiä on SEPA-alueella vain noin 7 miljoonaa, kun niitä on esimerkiksi Kaukoidässä jo noin 63 miljoonaa. Pienetkin tapahtumakohtaiset tehokkuussäästöt johtavat merkittäviin kokonaissäästöihin näin suurissa volyymeissa. 3(6) Komissio näkee, että hyötyjen saavuttaminen edellyttää tehokkaita turvaratkaisuja, valinnan vapautta, esteetöntä teknistä ja liiketoiminnallista innovointia sekä komponenttien standardointia ja järjestelmien/palvelujen yhteiskäyttöisyyttä, joiden edistämiseksi voidaan tarvita viranomaistoimenpiteitä. Kuulemista varten komissio on laatinut listan 32 yksityiskohtaisesta kysymyksestä, joihin liittyy useita alakysymyksiä. Kaikki kiinnostuneet tahot voivat vastata kysymyksiin avoimessa kuulemisessa. Kysymykset jakaantuvat seuraaviin laajempiin kokonaisuuksiin: • • • • • • • • nykyisten markkinoiden hajanaisuus, markkinoille pääsyn esteet ja ongelmat rajojen yli tapahtuvalle palveluntarjonnalle kuluttajille sekä vähittäiskaupoille ja muille yrityksille tarjottavien maksupalvelujen läpinäkyvä ja kustannustehokas hinnoittelu standardoinnin kehittämistarve palveluntarjoajien välisen yhteentoimivuuden kehittäminen maksujen turvallisuus SEPA kehityksen ohjaus kehityksen ohjaaminen korttien, m- maksujen ja e-maksujen aloilla yleiset huomiot. Komissio hakee markkinoiden näkemyksiä mm. seuraaviin keskeisiin maksuvälineominaisuuksiin ja –toimintaperiaatteisiin: • pankkienväliset siirtohinnat ja niiden yhtenäistämistarve SEPA- markkinoilla, niiden määräytymisperusteet ja sääntelyn tasapuolisuuden varmistaminen eri maksujärjestelmärakenteissa • esteiden poistaminen kauppiaiden korttitapahtumien rajanylittävältä vastaanotolta esim. edellyttämällä yhteisiä tapahtuma- ja maksupäätestandardeja ja toimintatapoja sekä avoimia käytäntöjä korttitapahtumien vastaanotossa • tarve parantaa ja yhtenäistää nykyistä yhteistä SEPA-korttijärjestelmien toimintamallia, (SEPA Card Framework, SCF), joka perustuu ”kortti-brändi”kohtaisiin (esim.VISA, MasterCard ja Amex) käsittelysääntöihin ja prosessointiinfrastruktuuriin • tarve varmistaa maksu- ja e-rahalaitoksien täysimääräiset oikeudet liittyä pankkienvälisiin selvitysjärjestelmiin ja taata vastaavat maksujen lopullisuussäännöt näiden laitosten tapahtumille • tarve luovuttaa pankkien tili/saldotietoja muunlaisten maksujenvälityspalveluntarjoajien käyttöön kilpailun edistämiseksi • varmistaa korttipalvelujen riippumaton ja tasapuolinen saavutettavuus kauppiaille ja korttijärjestelmien toimivuus poikkeustilanteissa • pankkitariffien läpinäkyvyyden kehittäminen esim. lisäämällä kuluttajien tietoisuutta kauppiastariffeista ja siirtohinnoista, mahdollistamalla lisämaksujen käyttöä yhtenäisesti koko SEPA- markkinoilla, poistamalla 4(6) hinnoittelusegmentointia ylläpitäviä rajoituksia ja edellyttämällä yhtenäisiä sääntöjä kaikille maksutyypeille • tarve yhteisten SEPA- laajuisten standardien käyttöönottoon kortti- ja e/mmaksuissa tapahtumille, korteille ja yleisille käsittelykäytännöille sekä päätteiden ja korttien sertifiointiin ja sen arvioimiseen missä laajuudessa eurooppalaisten standardointielinten (mm. ETSI ja CEN) tulisi osallistua standardoinnin kehittämiseen tällä alueella (nykyiset maksualueen standardit pohjautuvat lähinnä ISO-standardeihin) • mahdollisuudet e/m- maksujen kehittämiseen yleensä ja erityisesti yhteiskäyttöisyyden ja turvallisuusratkaisujen sekä prosessointinopeuden parantamiseen • asiakastietojen suojausmahdollisuuksien parantaminen käyttäen moderneja ratkaisuja. Yleisesti voidaan todeta, että kysymykset ovat pääsääntöisesti hyvin yksityiskohtaisia ja maksuteknisiä ja pureutuvat viimeaikaisessa keskusteluissa esillä olleisiin keskeisiin teemoihin, kuten siirtohinnoitteluun, hinnoittelun läpinäkyvyyteen, tapahtumakäsittelyinfrastruktuurin rakenteisiin ja SEPA:n hallinnon kehittämiseen. Nykyiset tehokkuuteen, kilpailun puutteeseen ja kehityksen hitauteen liittyvät ongelmat kortti- ja verkkomaksukehityksessä SEPA- markkinoilla ovat hyvin esillä kysymyssarjassa. Komissio pyytää useimmissa kysymyksissä näkemystä siitä, tarvitaanko julkista sääntelyä lisää vai riittääkö markkinoiden itsesääntely SEPA:n edistämiseksi. Komissio hyödyntää todennäköisesti saatuja vastauksia, kun komissio vuoden loppupuolella esittää uudelleentarkastelukertomuksen maksupalveludirektiivistä ja -asetuksesta sekä näihin liittyviä muutosehdotuksiaan. Kansallinen käsittely: E-kirje on ollut lausunnolla EU-jaosto 10:ssä (rahoituspalvelut ja pääomaliikkeet). Konsultaatiosta on keskusteltu pankkien ja käyttäjien kanssa mm. Finanssialan keskusliiton puitteissa toimivassa SEPA Ydinryhmässä. Valtiovarainministeriö on kokoamassa suomalaisten viranomaisten mahdollista yhteisvastausta konsultaatioon yhteistyössä Finanssivalvonnan, Kilpailuviraston, Kuluttajaviraston, Suomen Pankin, Tietosuojaviranomaisten ja rahanpesun torjunnasta vastaavien viranomaisten kanssa. On mahdollista, että jokin viranomainen haluaa lähettää oman vastauksensa tai yhtyä toiminta-alan EU-alueenlaajuiseen yhteisvastaukseen Eduskuntakäsittely: Käsittely Euroopan parlamentissa: Asia on samanaikaisesti Euroopan parlamentin käsittelyssä, jonka tuloksena syntyy parlamentin mietintö asiasta. Tässä vaiheessa ei ole tarkempaa tietoa parlamentin käsittelyvaiheista ja aikatauluista. 5(6) Kansallinen lainsäädäntö, ml. Ahvenanmaan asema: Ei vaikuta kansalliseen lainsäädäntöön tässä vaiheessa. Taloudelliset vaikutukset: Konsultaatioasiakirjaan ei ole liitetty kattavia arvioita taloudellisista vaikutuksista. Nämä syntyvät vasta seuraavissa vaiheissa, kun päätetään mahdollisista jatkotoimenpiteistä, kuten asetuksien ja direktiivien antamisesta ja päivittämisestä. Kuulemiseen liittyvät asiat ovat kuitenkin sellaisia, että seuraavat vaiheet voivat tuottaa merkittäviä taloudellisia hyötyjä SEPA palveluissa, jolloin niistä tehdään aikanaan erilliset vaikutusarvioinnit. Muut mahdolliset asiaan vaikuttavat tekijät: Jäsenmailla on selvä kiinnostus kortti-, verkko- ja mobiilimaksujen palveluiden kehittämisen edistämiseksi. 6(6) Asiasanat Hoitaa Tiedoksi EUROOPAN KOMISSIO Bryssel 11.1.2012 KOM(2011) 941 lopullinen VIHREÄ KIRJA Yhdentyneet eurooppalaiset markkinat kortti-, verkko- ja mobiilimaksuille (ETA:n kannalta merkityksellinen teksti) 1. JOHDANTO Jotta kuluttajat, vähittäismyyjät ja yritykset voisivat saada täyden hyödyn sisämarkkinoista, on pystyttävä tarjoamaan turvallisia, tehokkaita, kilpailtuja ja innovatiivisia sähköisiä maksutapoja. Niiden merkitys kasvaa entisestään maailman siirtyessä fyysisten kauppapaikkojen lisäksi kohti sähköistä kaupankäyntiä. Tavat ostaa tavaroita ja palveluja ovat Euroopassa läpikäymässä perustavanlaatuista muutosta. Kun EU:n kansalaiset ja yritykset toimivat yhä aktiivisemmin kotimaansa ulkopuolella, heidän arkeaan voidaan huomattavasti helpottaa sähköisillä maksuilla, jotka toimivat jouhevasti maiden rajojen yli. Vähittäismaksuissa saavutetun edistyksen pohjalta Euroopalla on mahdollisuus olla etujoukoissa määrittelemässä sitä, miten "maksun suorittaminen" tulevaisuudessa voi tapahtua, oli kyse sitten maksukortilla, internetin välityksellä tai matkapuhelimella tapahtuvasta maksamisesta. Ensimmäinen tärkeä merkkipaalu tällä matkalla on yhtenäinen euromaksualue (SEPA), joka perustuu ajatukselle, että EU:ssa ei tulisi tehdä eroa rajat ylittävien ja maan sisäisten euromääräisten sähköisten vähittäismaksujen1 välillä. SEPA-hanke kattaa keskeiset vähittäismaksuvälineet: tilisiirrot, suoraveloitukset ja maksukortit. Tältä pohjalta SEPA voi toimia kahdella tavalla ponnahduslautana kilpailluille ja innovatiivisille eurooppalaisille maksumarkkinoille. Ensimmäinen näistä liittyy verkko- eli internet-maksujen (e-maksujen) ja mobiilimaksujen (m-maksujen) alati kasvavaan osuuteen. Ennen kaikkea älypuhelinten valtava yleistyminen muuttaa maksuympäristöä ja johtaa uusiin maksusovelluksiin, esim. sähköisiin kukkaroihin, jotka korvaavat fyysisiä lompakkoja ja kortteja, tai matkapuhelimeen tallennettaviin julkisen liikenteen matkalippuihin. Tässä yhteydessä yleiseurooppalaiset SEPA-maksukäytänteet voivat tarjota pohjan yhtenäisemmille ja turvallisemmille maksuinnovaatioille. Toinen tapa on se, että SEPAn puitteissa laadittuja nykyisiä standardeja ja sääntöjä voitaisiin soveltaa myös muihin kuin euromääräisiin maksuvälineisiin, jolloin maksujen yhtenäismarkkinat voitaisiin ulottaa myös euromääräisiä maksutapahtumia laajemmalle. Markkinoiden syvemmän yhdentämisen hyödyt juontaisivat juurensa pääasiassa neljästä tekijästä: 1) Lisää kilpailua – Verkostotoimialalla, jollaisen myös maksut muodostavat, yhdentyminen helpottaa muista jäsenvaltioista peräisin olevien uusien tulokkaiden tai kilpailijoiden markkinoilletuloa. Yhteisten avointen standardien pohjalta palveluntarjoajat voisivat tarjota maksuratkaisujaan useammassa kuin yhdessä maassa. Tämä laajentaisi niiden liiketoiminnan perustaa ja loisi näin lisäkannustimen innovoinnille. Tämän seurauksena maksupalvelujen tarjoamisen kustannukset ja hinnat lähentyisivät ja alenisivat. Lisääntynyt kilpailu lieventäisi myös nykyisten kahden kansainvälisen korttijärjestelmän määräävää asemaa maksukorttimarkkinoilla. 2) Enemmän valinnanvaraa ja avoimuutta kuluttajien kannalta – Kun tarjolla olisi laajempi valikoima keskenään kilpailevia palveluja, maksupalvelujen käyttäjät 1 FI Vähittäismaksut määritellään maksutapahtumiksi, joissa ainakin yksi osapuolista (eli maksaja, maksunsaaja tai molemmat) ei ole rahoituslaitos. Vähittäismaksuilla tarkoitetaan siis kaikkia maksutapahtumia, jotka eivät ole kahden pankin välisiä. 2 FI voisivat valita maksuvälineet ja tarjoajat, jotka parhaiten vastaavat heidän tarpeitaan. Nykyisellään kuluttajien tekemien valintojen kustannusvaikutukset eivät useinkaan ole heille kovin selviä2. Piilokustannusten vuoksi päädytään usein käyttämään kaikkein kalleinta maksutapaa, ja kustannukset siirtyvät korkeampien hintojen muodossa epäsuorasti kaikille kuluttajille. Sitä vastoin yhdentyneillä ja avoimilla markkinoilla voitaisiin ohjata kuluttajia käyttämään kaikkein tehokkaimpia maksuvälineitä. 3) Lisää innovaatioita – Yhdennetyt markkinat lisäävät mittakaavaetuja. Tämä tarkoittaa sitä, että nykyisillä toimijoilla olisi enemmän mahdollisuuksia säästää kustannuksissa tai lisätä tuloja. Lisäksi uusien markkinatulokkaiden innovointikannustimet olisivat suurempia ja innovaatioiden maantieteellinen kohdealue kasvaisi. 4) Turvallisempia maksuja ja lisää asiakasluottamusta – Samoin kuin on edistytty maksujen turvallisuudessa ja suojauksessa myyntipisteissä, yhdennetyt markkinat lisäisivät etämaksujen, kuten e-maksujen ja m-maksujen, turvallisuutta ja kuluttajien luottamusta tällaisia maksuja kohtaan. Yhdentyneet EU:n maksupalvelumarkkinat voisivat tuottaa sivutuotteena myös hallinnollista informaatiota, jota voitaisiin käyttää yhdenmukaistettujen tilastojen laadinnassa. Tämä parantaisi EU:n tilastojen laatua ja kattavuutta ilman ylimääräisiä kustannuksia yrityksille ja edellyttämättä tilastoalan toimijoilta merkittäviä investointeja. Tässä vihreässä kirjassa arvioidaan kortti-, internet- ja mobiilimaksujen nykytilannetta Euroopassa, yksilöidään puutteita verrattaessa nykytilannetta visioon täysin yhdennetyistä maksumarkkinoista sekä tarkastellaan esteitä, joista nämä puutteet johtuvat. Vihreän kirjan tavoitteena on käynnistää sidosryhmien kanssa laajamittainen kuulemisprosessi, jolla voidaan vahvistaa tai täydentää komission analyysia ja auttaa löytämään oikea tapa lisätä markkinoiden yhdentymistä. 2. MAKSAMISJÄRJESTELYJEN NYKYTILANNE JA PUUTTEET Euroa käyttävät vähittäismaksumarkkinat ovat yhdet maailman suurimmista, ja niihin kuuluu miljoonia yrityksiä ja satoja miljoonia kansalaisia. Euroopan keskuspankin (EKP) tilastotietojen mukaan vuonna 2009 suoritettiin pelkästään euroalueella lähes 58 miljardia vähittäismaksutapahtumaa. Liitteessä 1 esitetään maksutapahtumien jakautuminen maksuvälineittäin. Näiden markkinoiden yhdentymisestä saatavat taloudelliset hyödyt ovat huomattavat. Tutkimuksista ilmenee, että esimerkiksi tilisiirtojen, suoraveloitusten ja maksukorttien täydellinen siirtyminen SEPA-järjestelmään voisi kuuden vuoden aikana tuottaa yli 300 miljardin euron verran suoria ja epäsuoria hyötyjä. Maksujärjestelyjen yhdentymistaso Euroopassa vaihtelee huomattavasti eri maksuvälineiden (kuten tilisiirrot, suoraveloitukset ja maksukortit) ja maksukanavien (e- ja m-maksut) välillä. 2 FI Tämä johtuu monimutkaisista palkkioista maksutapahtumaan osallistuvien eri maksupalveluntarjoajien välillä ja maksupalveluntarjoajan tavaran tai palvelun myyjältä perimistä palvelumaksuista. 3 FI 2.1. Keskeiset maksuvälineet (tilisiirrot ja suoraveloitukset) Tilisiirrot ja suoraveloitukset ovat ainoat maksuvälineet, joille on olemassa yleiseurooppalaiset maksujärjestelmät. Nämä ovat SEPA-tilisiirto (SEPA Credit Transfer, SCT) ja SEPA-suoraveloitus (SEPA Direct Debit, SDD), joille Euroopan maksuneuvosto (EPC) on laatinut säännöstöt euromaksuja varten. Joulukuussa 2010 komissio antoi ehdotuksen asetukseksi, jossa asetetaan pakolliset määräajat kansallisten maksujärjestelmien muuttamiselle yleiseurooppalaisten järjestelmien mukaisiksi3. Tämän tärkeän virstanpylvään saavuttaminen luo perustaa seuraavassa kuvattujen maksuvälineiden ja -kanavien markkinoiden syvemmälle yhdentymiselle. 2.2. Maksukortit Maksukortit ovat yleisin ja useimmin vähittäismaksuissa käytetty sähköinen maksuväline. Määrällisesti (maksutapahtumien lukumääränä laskettuna) korttimaksut muodostivat kolmasosan kaikista vähittäismaksuista vuonna 2009. EU:ssa oli tuolloin käytössä noin 726 miljoonaa maksukorttia, eli asukasta kohden kortteja oli 1,45. Keskimäärin EU:n kuluttajat kuluttivat korttia kohden 2 194 euroa, ja myyntipistekorttitapahtumien määrä oli 43 (vuonna 20094, maakohtaiset tiedot liitteessä 1). Eurooppalaiset maksukorttimarkkinat eivät kuitenkaan vielä ole läheskään yhdentyneet, ja konkreettiset tulokset ovat vielä vähäisiä. Korttimaksujen jyrkkä lisääntyminen viime vuosikymmenen aikana ja siitä saadut mittakaavaedut eivät ole johtaneet huomattavaan kuluttajien kustannusten tai pankkien välisten ja kauppiailta veloitettavien palvelumaksujen alenemiseen. Lisäksi toisen jäsenvaltion pankkikorttijärjestelmää ei useinkaan hyväksytä ulkomailla, mikä haittaa yhtenäismarkkinoiden kehittymistä. Maksukorttipetokset ovat myös edelleen ongelma, erityisesti etäkaupankäynnissä. 2.3. Maksut internetin kautta (e-maksut) E-maksut ovat internetin Maksut inernetin kautta (e-maksut) välityksellä suoritettavia maksuja, joissa käytetään tavallisesti jotakin seuraavista kolmesta tavasta: 1) Etämaksutapahtuma maksukortilla internetin välityksellä. 2) Verkkopankkipalveluihin perustuvat tilisiirrot tai suoraveloitukset, joissa maksaja käyttää verkkopankkipalvelua tunnistautumiseen (toimii tällä hetkellä ainoastaan kansallisella tasolla)5. 3) Maksut käyttäen erityistä e-maksupalveluntarjoajaa, jonka palvelussa kuluttajalla on oma tili. Tilille voidaan siirtää rahaa ”perinteisillä” maksumenetelmillä, esimerkiksi pankkisiirrolla ja luottokorttimaksulla. 3 4 5 FI Ehdotus asetukseksi euromääräisiä tilisiirtoja ja suoraveloituksia koskevien teknisten vaatimusten vahvistamisesta ja asetuksen (EY) N:o 924/2009 muuttamisesta, KOM(2010) 775. http://eur-lex.europa.eu/LexUriServ/LexUriServ.do?uri=CELEX:52010PC0775:FI:NOT. Lähde: Euroopan keskuspankki, Payment Statistics, helmikuu 2011. Yksityiskohtaiset maakohtaiset tilastot liitteessä 1. Nämä maksutapahtumat voidaan toteuttaa joko suoraan maksajan verkkopankissa tai kolmannen osapuolen välityksellä (esim. Ideal Alankomaissa, Giropay ja Sofortüberweisung Saksassa ja EPS Itävallassa). 4 FI E-maksujen merkitys kasvaa jatkuvasti sähköisen kaupankäynnin, eli internetin välityksellä tapahtuvan tuotteiden ostamisen ja myynnin, yleistymisen myötä. Forrester Research -tutkimusyrityksen mukaan6 verkko-ostoksia tekevien määrän ennustetaan Euroopassa kasvavan 141 miljoonasta (vuonna 2009) 190 miljoonaan vuoteen 2014 mennessä. Sähköisen kaupankäynnin markkinoiden vuosikasvuksi seuraavien viiden vuoden aikana arvioidaan noin 10 prosenttia. Asukasta kohti lasketun verkko-ostosten määrän ennustetaan EU:n tasolla nousevan vuodesta 2009 vuoteen 2014 mennessä 483 eurosta 601 euroon. Huomattavasta kasvupotentiaalista huolimatta sähköisen kaupankäynnin osuus on tällä hetkellä ainoastaan 3,4 prosenttia kaikesta vähittäiskaupasta Euroopassa7, joten käyttämättömiä kasvumahdollisuuksia on edelleen huomattavasti. Sähköisen kaupankäynnin tulevaisuutta koskeneessa julkisessa kuulemisessa8 maksujärjestelyt todettiin yhdeksi suurimmista esteistä sähköisen kaupan tulevalle kasvulle. Kuulemisessa esiin nousseita tähän liittyviä keskeisiä kysymyksiä ovat maksutapojen moninaisuus eri jäsenvaltioissa, maksujen kustannukset kuluttajille ja kauppiaille erityisesti pienissä maksuissa (mikromaksuissa) ja maksupalvelujen tietoturva. Koska käytössä ei ole yhdenmukaista ja kattavaa (itse-)sääntelyjärjestelmää, Euroopan e-maksuympäristö on suurelta osin jakautunut kansallisten rajojen mukaan, ja markkinoilla on vähäinen määrä menestyviä maakohtaisia e-maksujärjestelmiä ja muutama suuri kansainvälinen toimija Euroopan ulkopuolelta. 2.4. Mobiilimaksut (m-maksut) M-maksut ovat maksuja, joissa maksudata ja maksutoimeksianto luodaan, lähetetään tai vahvistetaan matkapuhelimen tai mobiililaitteen kautta. M-maksuja voidaan käyttää sekä verkko-ostamisessa että perinteisessä kaupassa, ja niillä voidaan maksaa niin digitaalisia kuin fyysisiäkin tuotteita. Mobiilimaksut voidaan jakaa kahteen pääryhmään: 1) Etämobiilimaksuja suoritetaan enimmäkseen internetin/WAP-protokollan9 kautta tai käyttäen lisämaksullisia tekstiviestipalveluja, jotka laskutetaan maksajalta matkapuheluoperaattorin välityksellä. Useimmat internetin välityksellä suoritettavat mobiilimaksut perustuvat tällä hetkellä korttimaksujärjestelmiin. Muutkin ratkaisut, jotka perustuvat tilisiirtoihin tai suoraveloitukseen, ovat teknisesti toteutettavissa ja mahdollisesti yhtä turvallisia, tehokkaita ja kilpailukykyisiä, mutta niillä näyttää olevan vaikeuksia päästä markkinoille. 2) Lähimaksut suoritetaan yleensä suoraan myyntipisteessä. NFClähitiedonsiirtoteknologiassa (Near Field Communication), joka on toistaiseksi johtava lähiteknologia, maksut edellyttävät erityisvarustellun matkapuhelimen, joka voidaan tunnistaa, kun se viedään myyntipisteessä (esim. kauppa, julkinen liikenneväline, pysäköintitila) lähelle lukulaitetta. 6 7 8 9 FI http://www.forrester.com/ER/Press/Release/0,1769,1330,00.html. Euromonitor 2010. http://ec.europa.eu/internal_market/consultations/2010/e-commerce_en.htm. WAP-protokollan (Wireless Application Protocol) on kehittänyt Open Mobile Alliance (OMA). OMA on toimialafoorumi, jossa matkapuhelintoimialan eri sidosryhmät sopivat yhteisistä teknisistä määrittelyistä. WAP-selain on matkapuhelimissa yleisesti käytetty internet-selain. 5 FI Nämä määritelmät osoittavat, että rajanveto e-maksujen ja m-maksujen välillä on etenkin etämobiilimaksujen tapauksessa vaikeaa ja voi edelleen vaikeutua tulevaisuudessa. Kaikki maksutavat huomioiden kasvu on lukumääräisesti tällä hetkellä nopeinta matkapuhelimella suoritettavissa maksuissa. Nopeasti yleistyvät älypuhelimet, joihin voi asentaa kehittyneitä maksusovelluksia, ovat kiihdyttäneet tätä kehitystä. Juniper Research -tutkimusyrityksen ennusteiden mukaan m-maksujen kokonaisarvo kasvaa vuosina 2010– 2012 maailmanlaajuisesti 100 miljardista Yhdysvaltain dollarista 200 miljardiin dollariin. Muut tutkimukset viittaavat siihen, että m-maksujen arvo ylittää maailmanlaajuisesti biljoonan Yhdysvaltain dollarin rajan vuonna 2014, ja pelkästään Euroopassa arvo on yhteensä 350 miljardia dollaria. On myös arvioitu, että vuonna 2014 joka viidennessä älypuhelimessa on NFC-ominaisuus. EU:ssa m-maksuilla on edelleen huomattavasti varaa yleistyä verrattuna esimerkiksi Aasian/Tyynenmeren alueeseen. Gartner-tutkimusyrityksen laskelmien mukaan LänsiEuroopassa oli 7,1 miljoonaa mobiilimaksujen käyttäjää vuonna 2010 verrattuna Aasian/Tyynenmeren 62,8 miljoonaan käyttäjään, joista suuri osa on Japanissa. Yksi tärkeimmistä syistä hitaammalle yleistymiselle Euroopan markkinoilla on hyvin hajanaiset mobiilimaksumarkkinat. Keskeiset markkinatoimijat (matkapuhelinverkko-operaattorit, maksupalveluntarjoajat, matkapuhelinvalmistajat) eivät ole vielä sopineet elinkelpoisesta liiketoimintamallista, joka mahdollistaisi yhteentoimivat maksuratkaisut. Tämän seurauksena merkittävimmät ja lupaavimmat globaalit m-maksuhankkeet käynnistetään tällä hetkellä Euroopan ulkopuolella. Apple, Google ja Visa ovat kaikki ilmoittaneet lähtevänsä voimakkaasti mukaan m-maksuliiketoimintaan. Pyrkimykset m-maksujärjestelmien yhdentämiseen Euroopan tasolla perustuvat toistaiseksi itsesääntelyyn. Tässä yhteydessä EPC tekee yhteistyötä matkaviestinoperaattorien maailmanlaajuisen järjestön GSMA:n kanssa ja on julkaissut mobiilimaksuista valkoisen kirjan heinäkuussa 201010. Valkoisessa kirjassa keskitytään maksukorttien kautta toteutettaviin mobiilimaksuihin. Kuten e-maksujenkin tapauksessa, m-maksumarkkinat Euroopassa uhkaavat pysyä hajanaisina, koska ei ole olemassa konkreettisia eurooppalaisia puitteita keskeisissä kysymyksissä, joita ovat tekniset standardit, turvallisuus, yhteentoimivuus ja markkinatoimijoiden välinen yhteistyö. Lisäksi sekä e- että m-maksujen tapauksessa (potentiaaliset) markkinatoimijat vaikuttavat haluttomilta investointeihin niin kauan kuin oikeudellista epävarmuutta esimerkiksi maksukorttien yhteisistä käyttömaksujärjestelmistä ei ole ratkaistu (ks. kohta 4.1. jäljempänä). 3. VISIO JA TAVOITTEET Euroopan komission ja EKP:n esittämän, euromääräisiä sähköisiä vähittäismaksuja koko EU:ssa koskevan SEPA-vision11 mukaan rajat ylittävien ja maan sisäisten maksujen välille ei tulisi tehdä minkäänlaista eroa. Tämä ero pitäisi poistaa SEPAan liittyvien standardien ja ohjeistojen pohjalta myös muissa kuin euromääräisissä maksuissa EU:ssa. Näin päästäisiin 10 11 FI http://www.europeanpaymentscouncil.eu/knowledge_bank_detail.cfm?documents_id=402 ja http://www.europeanpaymentscouncil.eu/knowledge_bank_detail.cfm?documents_id=557. Euroopan komission ja Euroopan keskuspankin yhteinen julkilausuma http://www.ecb.int/press/pr/date/2006/html/pr060504_1.fi.html. 6 FI EU:n tasolla todellisiin digitaalisiin sisämarkkinoihin. Täydellinen yhdentyminen merkitsisi seuraavia asioita: Kuluttajat voisivat käyttää samaa pankkitiliä kaikkiin maksutapahtumiin, vaikka he asuisivat ulkomailla tai matkustaisivat usein EU:n sisällä. Innovoinnin nopeutumisen myötä maksamisesta tulisi helpompaa ja kulloiseenkin ostotapahtumaan paremmin sopivaa (perinteinen/verkkokauppa, mikromaksut / suuret maksut jne.). Yritykset ja viranomaiset voisivat yksinkertaistaa ja virtaviivaistaa maksuprosessejaan ja keskittää rahoitustoimintojaan koko EU:ssa. Tämä tarjoaisi merkittäviä säästömahdollisuuksia. Lisäksi yhteiset avoimet standardit ja maksutapahtumien nopeampi selvittäminen parantaisivat kassavirtaa. Myös kauppiaat hyötyisivät edullisista, tehokkaista ja turvallisista sähköisten maksujen ratkaisuista. Lisääntynyt kilpailu tekisi käteisen käsittelyn vaihtoehdoista houkuttelevampia. Tämä puolestaan tekisi sähköiseen kaupankäyntiin siirtymisestä houkuttelevampaa ja parantaisi asiakaskokemusta maksutilanteessa. Maksupalveluntarjoajat, toisin sanoen pankit ja muut maksupalveluntarjoajat, voisivat hyödyntää mittakaavaetuja yhdenmukaistamalla maksuvälineitä ja saavuttamalla siten kustannussäästöjä alkuinvestoinnin jälkeen. Tämä avaisi pääsyn uusille markkinoille sekä nykyisten maksuvälineiden tulopohjan kasvattamiseksi että uudenlaisten palvelujen ottamiseksi käyttöön laajemmassa mittakaavassa. Teknologian tarjoajat, kuten ohjelmistovalmistajat, kehittäjät ja tietotekniikkakonsultit, voisivat nojautua kehitystyössään ja ratkaisuissaan yleiseurooppalaisiin välineisiin, mikä helpottaisi innovointia EU: n jäsenvaltioissa. Jotta tämä visio toteutuisi kortti-, e- ja m-maksuissa, on puututtava vielä muutamiin muihin seikkoihin, joita ovat turvallisuus, valinnanvapaus, esteetön tekninen ja liiketoiminnallinen innovointi, eri komponenttien standardointi ja yhteentoimivuus. Seuraavassa tarkastellaan näitä kysymyksiä yksityiskohtaisemmin. 4. TARVE EDISTÄÄ JA NOPEUTTAA MARKKINOIDEN YHDENTYMISTÄ Edellä kuvatun vision mukaisesti on yksilöity viisi mahdollista tapaa edistää kortti-, e- ja mmaksujen yhdentymistä. 4.1. Markkinoiden hajanaisuus, markkinoille pääsy ja markkinoille tulo rajojen yli Tässä yhteydessä voidaan nostaa esiin useita erillisiä kysymyksiä. On tärkeää huomata, että nämä kysymykset, vaikka ne kaikki juontavatkin juurensa maksukortteihin liittyvistä kaupallisista käytänteistä, koskettavat samalla tavoin e- ja m-maksuja tai niillä on ainakin johdannaisvaikutuksia, jotka epäsuorasti vaikuttavat e- ja m-maksuihin esimerkiksi silloin kun e- tai m-maksu suoritetaan maksukorttia käyttämällä. 4.1.1. Monenväliset toimituspalkkiot (MIF-palkkiot) Perinteisessä neljän osapuolen välisessä korttijärjestelmän liiketoimintamallissa pankkien väliset palkkiot maksaa kauppiaan maksupalveluntarjoaja (vastaanottava palveluntarjoaja) kortinhaltijan maksupalveluntarjoajalle (liikkeellelaskenut palveluntarjoaja). FI 7 FI Toimituspalkkioista voidaan sopia kahdenvälisesti vastaanottavan ja liikkeellelaskeneen palveluntarjoajan välillä tai monenvälisesti päätöksellä, joka sitoo kaikkia maksukorttijärjestelmään osallistuvia maksupalveluntarjoajia. Liitteessä 2 on lisätietoa näistä monenvälisistä toimituspalkkioista (Multilateral Inter-change Fees, MIF)12. Kilpailu- ja sääntelyviranomaiset ovat jo jonkin aikaa tutkineet toimituspalkkioita. Joissain EU:n ulkopuolisissa maissa13 niihin on puututtu sääntelyllä. EU:ssa Euroopan komissio ja kansalliset kilpailuviranomaiset ovat antaneet useita päätöksiä, joilla kielletään EU:n kilpailusääntöjen nojalla tietyt toimituspalkkiojärjestelyt14. Monenvälisten toimituspalkkioiden tavanomainen peruste on, että niiden pohjalta maksupalveluntarjoajat voivat rohkaista kuluttajia käyttämään maksukorttia. Monenvälisiä toimituspalkkioita veloittamalla liikkeellelaskevat maksupalveluntarjoajat voivat myöntää kortteja ilmaiseksi tai vain pientä kortinhaltijamaksua vastaan ja mahdollisesti tarjota kuluttajille erilaisia bonuksia (esim. lentopisteitä)15. Tämä ”tasapainotusmekanismi” voi luoda tehokkuusetuja lisäämällä kortin käyttöä. Se, että käytössä on laaja valikoima eritasoisia palkkioita ja kansallisella ja Euroopan tasolla meneillään olevien ja loppuun saatettujen oikeuskäsittelyjen aikataulu ja kohdeala vaihtelevat, voi johtaa vääristymiin sisämarkkinoilla. Tämä saattaa pahentaa markkinoiden hajanaisuutta, ja merkitsee sitä, että vähittäismyyjät eivät vielä pääse hyötymään maksukorttien sisämarkkinoista. Lisäksi korkeat monenväliset toimituspalkkiot saattavat toimia markkinoille tulon esteinä kustannuksiltaan alhaisille korttijärjestelmille ja muille maksujärjestelmille (esim. e-maksut ja m-maksut). Nämä monenvälisten toimitusmaksujen ominaispiirteet koskevat yleisesti neljän osapuolen järjestelmiä. Kolmen osapuolen järjestelmissä – joissa sama maksupalveluntarjoaja palvelee sekä maksajaa että maksunsaajaa – käytetään ”sisäänrakennettua” toimituspalkkiota, joka voi aiheuttaa samankaltaisia kilpailupaineen puuttumiseen liittyviä epäilyksiä. Korkeat toimituspalkkiot ja läpinäkyvyyden puute (ks. kohta 4.2) näyttäisivät olevan erityisen merkityksellisiä ongelmia kauppiaille, jotka hyväksyvät yrityskortit16 – eli maksukortit, joita myönnetään yrityksille ja niiden työntekijöille työhön liittyvien kulujen (esim. liikematkat, toimistotarvikkeet) maksamista varten. Näiden kohdalla kortinhaltijoita saatetaan kannustaa bonuksilla ja muilla eduilla käyttämään juuri tätä maksuvälinettä. Kysymykset 12 13 14 15 16 FI Liite sisältää erityisesti tarkempaa tietoa kilpailun pääosaston SEUT-sopimuksen 101 artiklan 3 kohdan nojalla tekemästä analyysista monenvälisten toimituspalkkioiden asianmukaisesta tasosta. Analyysissa käytettiin MIT-testiä (Merchant Indifference Test). Australia, Yhdysvallat. Visa, MasterCard, Puolan MasterCard -päätös, Unkarin MasterCard -päätös, Italian MasterCard -päätös. Kortteja myöntävät pankit voivat kannustaa kortin käyttöön tarjoamalla lisäetuja tai palkintoja, kuten matkavakuutuksia, hinnanalennuksia tai jopa palautuksia ostettujen tuotteiden ja palvelujen hinnasta. Joissakin tapauksissa kuluttajilta myös veloitetaan lisämaksuja, jos he eivät maksa kortillaan riittävän usein tai tietyn ajan kuluessa vaaditulla summalla. Yrityskortit jakautuvat kolmeen pääryhmään: i) yrittäjäkortit, joita myönnetään yleensä pienyritysasiakkaille, joille – toisin kuin kuluttajakorttien tapauksessa – ei tarjota muita palveluja ii) yhtiökortit, joita yleensä myönnetään keskisuurille ja suurille yritysasiakkaille, joille tarjotaan lisäksi erilaisia oheistietopalveluja ja iii) hankintakortit, joita käytetään kaupallisiin hankintoihin ja jotka usein tarjoavat arvonlisäveroon liittyviä laskutuspalveluja. 8 FI 1) Saman korttijärjestelmän monenväliset toimituspalkkiot voivat vaihdella maittain ja rajat ylittävissä maksuissa. Voiko tämä aiheuttaa ongelmia yhdentyneillä markkinoilla? Katsotteko, että erilaiset käyttöehdot ja -edellytykset korttimarkkinoilla eri jäsenvaltioissa kuvastavat rakenteellisia eroja näillä markkinoilla? Uskotteko, että voisi olla olemassa objektiivisia syitä soveltaa maan sisäisiin maksuihin eri palkkioita kuin rajat ylittäviin maksuihin? 2) Onko tarpeen lisätä oikeudellista selkeyttä, kun kyse on toimituspalkkioista? Jos vastaus on kyllä, miten ja mitä välineitä käyttäen tämä voitaisiin tehdä? 3) Jos toimituspalkkiot edellyttävät mielestänne toimia, mihin asioihin olisi puututtava ja millä keinoin? Olisiko esimerkiksi alennettava monenvälisten toimituspalkkioiden tasoa, lisättävä palkkioiden läpinäkyvyyttä tai helpotettava markkinoille pääsyä? Olisiko tämän koskettava myös kolmen osapuolen järjestelmiä? Olisiko tehtävä ero kuluttajakorttien ja yrityskorttien välillä? 4.1.2. Korttitapahtumien vastaanotto rajojen yli Rajat ylittävällä vastaanotolla tarkoitetaan tilannetta, jossa kauppias käyttää toiseen maahan sijoittautuneen vastaanottavan maksupalveluntarjoajan palveluja. Tässä järjestelyssä kaikki kauppiaat hyötyvät niiltä veloitettavien palvelumaksujen kovemmasta kilpailusta, mutta yritykset voivat myös nimetä maksutapahtumilleen tietyn saman vastaanottajapalveluntarjoajan, mikä luo hallinnollista tehokkuushyötyä ja rajat ylittävää kilpailua. Useat ongelmat estävät kuitenkin rajat ylittävää vastaanottoa kehittymästä. Teknisten standardien erojen (joita käsitellään kohdassa 4.3) lisäksi tietyt kansainvälisten korttijärjestelmien käyttämät säännöt ja järjestelyt voivat tehdä rajat ylittävästä korttitapahtumien vastaanottopalvelusta kauppiaalle vähemmän houkuttelevan vaihtoehdon: – Kansainväliset korttijärjestelmät soveltavat erityisiä valtuutusjärjestelmiä ja järjestelmämaksuja/lupamaksuja vastaanottopalveluntarjoajiin, jotka tarjoavat rajat ylittäviä palveluja. – Rajat ylittävien vastaanottajien on maksettava liikkeellelaskeneelle maksupalveluntarjoajalle toimituspalkkio, jota sovelletaan myyntipaikan maassa. Tämä estää kauppiaita valitsemasta halvinta vastaanottajapalvelua, vaikka rajat ylittävä maksupalveluntarjoaja ei yleensä ole mukana kyseisessä maan sisäisessä toimituspalkkiojärjestelmässä, jonka ovat määritelleet kyseisen maan maksupalveluntarjoajat. – Rajat ylittävät vastaanottajapalvelut voivat myös joutua epäedulliseen asemaan maissa, joissa maan sisäisillä maksupalveluntarjoajilla on rinnakkaisia kahdenvälisten toimituspalkkiosopimusten verkostoja. Tämä vaikeuttaa rajat ylittävän kilpailun kehittymistä, koska vastaanottajapalvelujen on maksettava täysi virallinen toimituspalkkio. Kysymykset 4) FI Onko tällä hetkellä olemassa esteitä rajat ylittävälle tai keskitetylle maksutapahtumien vastaanotolle? Jos on, niin mistä syystä? Voitaisiinko rajat 9 FI ylittäviä tai keskitettyjä maksutapahtumien vastaanottopalveluja helpottamalla saavuttaa huomattavia etuja? 5) Miten rajat ylittäviä vastaanottopalveluja voitaisiin helpottaa? Jos katsotte, että toimia tarvitaan, millaisia toimia olisi toteutettava ja mihin asioihin niissä olisi puututtava? Onko esimerkiksi perusteltua, että rajat ylittävä maksutapahtumien vastaanotto edellyttää maksukorttijärjestelmän ennakkolupaa? Olisiko monenväliset toimitusmaksut laskettava vähittäiskauppiaan maan perusteella (myyntipisteessä)? Vai pitäisikö rajat ylittävään korttitapahtumien vastaanottoon soveltaa erityistä rajat ylittävää monenvälistä toimituspalkkiota? 4.1.3. Yhdistelmäkortit Yhdistelmäkorteissa on kyse eri maksujärjestelmien yhdistämisestä samalle kortille tai laitteelle. Tällä hetkellä uusille tulokkaille lupaavin tapa tuoda järjestelmänsä markkinoille on saada liikkeellelaskeva maksupalveluntarjoaja lisäämään maksukortteihinsa niissä jo olevan (kansainvälisen) maksujärjestelmän rinnalle uuden tulokkaan maksujärjestelmämahdollisuuden. Näin kuluttajat voivat maksaessaan valita eri maksujärjestelmien välillä (edellyttäen, että kauppias hyväksyy molemmat järjestelmät) ottaen huomioon liikkeellelaskevien maksupalveluntarjoajien mahdolliset bonukset (lentopisteet jne.) ja mahdolliset kauppiaan tarjoamat kannustimet (toisen järjestelmän lisämaksut, hyvitykset, muunlainen valintojen ohjaus). Tässä vaiheessa ei ole selvää, sallivatko ja missä määrin nykyisten järjestelmien säännöt kansallisilla markkinoilla kilpailevien järjestelmien sisällyttämisen samalle kortille. Eri maksujärjestelmät voivat määrätä myös raportointivaatimuksia tai palkkiomaksuja liikeellelaskijoille ja korttitapahtumien vastaanottajille niiden maksumahdollisuuden sisältävillä korteilla suoritetuista maksutapahtumista, vaikka maksua ei olisikaan tehty niiden järjestelmää käyttäen. SEPAn korttilainsäädäntö sisältää säännön, jonka mukaan liikkeellelaskeva maksupalveluntarjoaja voi kuluttajan kanssa asiasta sovittuaan esivalita yhdistelmäkortilta maksujärjestelmän, jota käytetään myyntipisteissä. Näin ollen yhdistelmäkortit voivat aiheuttaa myös kilpailuongelmia, jos niitä käytetään rajoittamaan tai perusteettomasti ohjaamaan maksujärjestelmän ja/tai maksuvälineen käyttöä. Toistaiseksi yhdistelymalli koskee kortteja, mutta tulevaisuudessa se tulee yhä enemmän liittymään myös mobiilimaksuihin. Kysymykset 6) Mitkä ovat yhdistelmäkorttien potentiaaliset hyödyt ja haitat? Liittyykö yhdistelmäkortteihin mahdollisia rajoituksia, jotka ovat erityisen ongelmallisia? Jos mahdollista, kuvailkaa ongelman laajuutta määrällisesti. Olisiko korttijärjestelmien yhdistelmäkorteille asettamiin rajoituksiin puututtava ja miten? 7) Kenen olisi yhdistelmäkorttia käytettäessä päätettävä siitä, mitä maksujärjestelmää käytetään ensin? Miten tämä voitaisiin toteuttaa käytännössä? 4.1.4. Korttimaksujärjestelmien erottaminen korttimaksujen käsittelystä Joillakin korttijärjestelmillä on tytäryrityksiä, jotka käsittelevät maksutapahtumia, ja korttijärjestelmät pystyvät asettamaan tytäryhtiönsä käytön pakolliseksi asiakkailleen. Tämä muodostaa markkinoille pääsyn esteen maksutapahtumien käsittelijöille ja uusille korttijärjestelmille. Este voitaisiin poistaa eriyttämällä korttijärjestelmän hallinnointi selkeästi FI 10 FI korttimaksujen käsittelystä erilliseksi toiminnoksi. Eriyttäminen lisäisi näin ollen kilpailua korttijärjestelmien välillä ja maksutapahtumien käsittelijöiden kesken, ja antaisi pankeille mahdollisuuden osallistua pelkästään yhteen yhteensopivaan infrastruktuuriin. SEPAn korttilainsäädännössä säädetään järjestelmän hallinnon ja maksujen käsittelyn eriyttämisestä, mutta ei määrätä tähän liittyvistä yksittäisistä järjestelyistä. Nykyinen puute yhteentoimivuuden yhteisistä puitteista on johtanut hajanaisiin korttimaksujen käsittelyn markkinoihin. Eri infrastruktuureja käyttävien pankkien välisten maksujen selvityksessä käytettäviä teknisiä ja liiketoiminnallisia menettelyjä onkin parannettava. Myös järjestelmäriippumattomien käsittelystandardien laatiminen auttaisi järjestelmä- ja käsittelytoimintojen eriyttämistä. Kysymykset 8) Pidättekö järjestelmä- ja käsittelytoimintojen yhteenniputtamista ongelmallisena ja jos, niin miksi? Kuinka suuresta ongelmasta on kysymys? 9) Olisiko asiaan puututtava? Kannatatteko oikeudellista eriyttämistä (eli toiminnallista eriyttämistä niin, että omistajuus edelleen säilyisi samalla hallintayhtiöllä) vai täydellistä omistajuuden eriyttämistä? 4.1.5. Pääsy selvitysjärjestelmiin Toisin kuin pankeilla, maksulaitoksilla, siten kuin ne on määritelty maksupalveluista sisämarkkinoilla annetussa direktiivissä 2007/64/EY17, ja sähköisen rahan liikkeellelaskijoilla ei ole suoraa pääsyä maksu- ja selvitysjärjestelmiin. Maksu- ja selvitysjärjestelmiä koskevan direktiivin 2 artiklan b alakohdan nojalla ainoastaan luottolaitokset ja sijoituspalveluyritykset voivat osallistua nimettyihin selvitysjärjestelmiin. Tämän seurauksena muut maksupalveluntarjoajat katsovat, että ne eivät pysty kilpailemaan pankkien kanssa tasaveroisesti, koska ne joutuvat käyttämään maksujen selvittämisessä pankkien palveluja. Kysymykset 10) Onko se, että maksulaitosten ja sähköisen rahan liikkeeseenlaskijoiden on tyydyttävä välilliseen pääsyyn maksu- ja selvitysjärjestelmiin, ongelma, ja jos näin on, kuinka suuresta ongelmasta on kyse? 11) Olisiko luotava yhteinen korttikäsittelykehys, jossa vahvistettaisiin säännöt SEPAn mukaisten korttien käsittelylle (eli valtuutuksille ja maksujen selvitysmenettelyille)? Olisiko siinä vahvistettava ehdot ja maksut, joita sovelletaan kortinkäsittelyinfrastruktuureihin pääsyyn läpinäkyvin ja syrjimättömin kriteerein? Olisiko siinä käsiteltävä maksulaitosten ja sähköisen rahan liikkeeseenlaskijoiden osallistumista nimettyihin selvitysjärjestelmiin? Olisiko maksupalveludirektiiviä ja selvitysdirektiiviä muutettava vastaavasti? 4.1.6. SEPAn korttilainsäädännön noudattaminen EPC:n laatimaa SEPA:n korttilainsäädäntöä (SEPA Cards Framework, SCF) ei saatu kokonaisuudessaan käytäntöön 1. tammikuuta 2011 mennessä, kuten alun perin oli 17 FI Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2007/64/EY, annettu 13 päivänä marraskuuta 2007, maksupalveluista sisämarkkinoilla (EUVL L 319, 5.12.2007, s. 1). 11 FI suunniteltu, koska monet sen perustana olevista osista eivät olleet aktiivisessa käytössä. SCF:n potentiaalinen vaikutus ei rajoitu vain euromääräisiin maksuihin. SCF kattaa yleiskortit, joilla maksetaan ja nostetaan käteistä euroina SEPA-alueella, mutta myös muissa kuin euroja käyttävissä SEPA-maissa toimivilla maksupalveluntarjoajilla ja korttijärjestelmillä on kannustin olla SCF-yhteensopivia voidakseen käsitellä euromääräisiä maksutapahtumia. SEPAn kanssa yhteensopimattomat vakiintuneet euromääräisten maksutapahtumien maksujärjestelmät poistuvat SCF:n puitteissa periaatteessa asteittain markkinoilta. Tämä merkitsee, että vaatimustenvastaiset järjestelmät häviävät SCF:n täysimääräisen täytäntöönpanon myötä. SCF:ssä määritellään korteille SEPAyhteensopivuuteen liittyviä vaatimuksia: Liikkeellelaskevan maksupalveluntarjoajan on taattava korttimaksut ja EMV-maksuvarmennusstandardeja (siru ja PIN-koodi) on noudatettava kokonaisuudessaan. Nämä tekniset vaatimukset myös ohjaavat/rajaavat Euroopan unionissa käytettäviä liiketoimintamalleja myönteisessä mielessä siten, että sallituille järjestelmillä syntyy yhteiset yhdentyneet eurooppalaiset markkinat. Kysymykset 12) Mitä mieltä olette SCF:n sisällöstä ja markkinavaikutuksista (tuotteet, hinnat, ehdot ja edellytykset)? Riittääkö SCF ajamaan markkinoiden yhdentymistä EU:n tasolla? Onko osa-alueita, joita olisi tarkasteltava uudelleen? Olisiko vaatimustenvastaisten järjestelmien poistuttava SCF:n täyden käyttöönoton jälkeen, vai olisiko niiden toiminnan jatkuminen perusteltua? 4.1.7. Tiedot varojen saatavuudesta Ennakkotieto varojen saatavuudesta on keskeinen tekijä monissa liiketoimintamalleissa, koska sitä tarvitaan yksittäisen maksutapahtuman hyväksymiseen ja/tai takaamiseen. Pankkitilin ylläpitäjinä pankit ovat eräänlaisessa portinvartija-asemassa, joka käytännössä määrittelee monien liiketoimintamallien elinkelpoisuuden. Vaikka kuluttajat tietyissä uusissa maksupalveluissa suostuisivatkin siihen, että tiedot varojen riittävyydestä heidän pankkitilillään annettaisiin heidän valitsemalleen maksupalveluntarjoajalle, pankit voivat estää pääsyn tähän tietoon. Koska maksujen turvallisuus ja luottamus maksujärjestelmää kohtaan yleensä on erittäin tärkeä asia ja pankit ovat valvonnan alaisia, tällainen pidättäytyminen tietojen luovuttamisesta voi joissain tapauksissa olla perusteltua. Se luo kuitenkin eturistiriidan pankeille, joilla voi olla kannustin kieltäytyä yhteistyöstä asiakkaidensa tahdon vastaisesti. Tämä voi vaikeuttaa turvallisten ja tehokkaiden vaihtoehtoisten maksuratkaisujen syntymistä, vaikka niihin sovellettaisiinkin toiminnan vakautta koskevia vaatimuksia. Kysymykset 13) Onko tarpeen antaa muille kuin pankeille mahdollisuus saada asiakkaan suostumuksella tietoja pankkitilillä olevista varoista, ja jos niin miten näitä tietoja olisi rajoitettava? Olisiko asiaan puututtava viranomaistoiminnalla, ja jos niin mitä asioita olisi käsiteltävä ja millaisin toimin? 4.1.8. Riippuvuus maksukorttimaksuista Korttien käyttö lisääntyy maailmassa edelleen. Maksutapahtumien määrä kasvoi maailmanlaajuisesti 9,7 prosenttia ajanjaksona 2009–2010. Kortit ovat edelleen suosituin muu FI 12 FI kuin käteinen maksuväline, jonka markkinaosuus on yli 40 prosenttia useimmilla markkinoilla18. Kun otetaan huomioon maksukorttien käytön lisääntyminen, myös sähköisessä kaupankäynnissä, on todennäköistä, että on olemassa kasvava määrä yrityksiä, joiden toiminta on tosiasiallisesti riippuvaista mahdollisuudesta hyväksyä korttimaksuja. Tällöin voidaan kysyä, olisiko yleisen edun mukaista määritellä objektiiviset säännöt, joissa kuvataan olosuhteet ja menettelyt, joiden mukaisesti korttimaksujärjestelmät voivat yksipuolisesti kieltäytyä korttimaksumahdollisuuden myöntämisestä. Kysymykset 14) Kun otetaan huomioon maksukorttien lisääntyvä käyttö, katsotteko, että on olemassa yrityksiä, joiden toiminta riippuu niiden kyvystä hyväksyä korttimaksut? Antakaa konkreettisia esimerkkejä yrityksistä ja/tai toimialoista. Jos näin on, onko tarpeen asettaa objektiiviset säännöt sille, miten maksupalveluntarjoajat ja maksukorttijärjestelmät voivat käyttäytyä suhteessa niistä riippuvaisiin käyttäjiin? 4.2. Kuluttajille sekä vähittäiskauppiaille ja muille yrityksille maksupalvelujen läpinäkyvä ja kustannustehokas hinnoittelu tarjottavien Näiden maksupalvelujen todelliset kustannukset jäävät usein hämäriksi sekä kuluttajille että kauppiaille, mikä johtaa EU:n taloudessa korkeampiin maksukustannuksiin. Läpinäkyvyyden puute koskee pääasiassa korttimarkkinoita, mutta korttien, e-maksujen ja m-maksujen yhteyksien vuoksi vaikutuksia kohdistuu kaikkiin näihin maksutapoihin. Hinnoittelun läpinäkyvyys olisi lisäksi nähtävä keinona vähentää maksutapahtumista kaikille osapuolille koituvia kustannuksia ja optimoida viime kädessä kustannukset koko EU:ssa maksupalvelujen käyttäjien hyödyksi. Toinen kysymys, joka liittyy maksupalvelujen hinnoitteluun, koskee mikromaksuja, eli pieniä maksuja, jotka luonteensa vuoksi usein suoritetaan kortti-, internettai mobiilimaksuna. Sekä kuluttajat että kauppiaat pitävät näistä maksuista veloitettavia palkkioita usein kohtuuttomina, koska niiden osuus maksusta on yleensä huomattavasti merkittävämpi kuin suuremmissa maksuissa. Tämä tilanne on osaltaan saattanut johtaa vaihtoehtoisten digitaalisten valuuttojen kehittämiseen. 4.2.1. Kuluttajan ja kauppiaan suhde: läpinäkyvyys Kuluttajat ovat harvoin tietoisia tietyn maksuvälineen käytön kaikista kustannuksista, eli kustannuksista, jotka eivät koidu pelkästään suoraan heille, vaan myös maksunsaajalle (kauppiaalle). Jos eri maksuvälineiden (esim. eri korttipalveluntarjoajat, käteinen, sekit) kustannukset ovat kuluttajille samat, heillä on taipumus ajatella, että kauppiaalle on yhdentekevää, minkä maksutavan he valitsevat. Näin ollen kuluttajat perustavat maksuvälineen valintansa joko helppouteen tai mahdollisiin etuihin, joita heille koituu tietyn maksutavan käytöstä. Kuluttajan valitsema maksuväline ei kuitenkaan välttämättä ole paras mahdollinen, kun ajatellaan taloudelle aiheutuvia kokonaiskustannuksia. Kauppiaat sisällyttävät maksutapahtumakustannukset yleensä myymiensä tavaroiden ja palvelujen hintoihin. Lopputuloksena on, että kaikki kuluttajat maksavat hankinnoistaan enemmän, jotta voidaan kattaa joidenkin käyttämät kalliimmat maksutavat. Jos eri maksuvälineiden käytön kokonaiskustannukset saataisiin näkyvämmiksi, maksamisen kokonaiskustannukset voisivat koko talouden tasolla pienentyä. Tämä voitaisiin saavuttaa 18 FI World Payments Report 2011, s. 10, CapGemini, RBS ja EFMA. 13 FI antamalla kuluttajalle tieto siitä, kuinka paljon tietyn maksuvälineen käyttö ja/tai käsittely maksaa kauppiaalle. Tässä yhteydessä olisi tärkeää arvioida suuremman avoimuuden todennäköistä vaikutusta kuluttajien käyttäytymiseen ja keskityttävä ymmärtämään paremmin kuluttajien reaktioita ja tarpeita. Kysymykset 15) Olisiko kauppiaiden ilmoitettava kuluttajille palkkioista, joita ne maksavat erilaisten maksuvälineiden käytöstä? Olisiko maksupalveluntarjoajat velvoitettava tiedottamaan kuluttajille kauppiailta veloitettavista palvelumaksuista ja monenvälisistä toimituspalkkioista, joita ne saavat asiakkaiden maksutapahtumista? Onko tällä tiedolla merkitystä kuluttajille ja vaikuttaako se heidän maksuvalintoihinsa? 4.2.2. Kuluttajan ja kauppiaan suhde: tietyn järjestelmän lisämaksut, hyvitykset ja muunlainen valintojen ohjaus Toinen vaihtoehto hinnoittelun läpinäkyvyyden lisäämiseksi kuluttajan ja kauppiaan välisessä suhteessa ja kaikkein tehokkaimman maksuvälineen käytön edistämiseksi voisi olla se, että kauppias käyttäisi järjestelmällisesti ja kattavasti lisämaksuja, hyvityksiä ja muunlaista ohjailua (esim. hyväksymällä tietyt kortit vain tietyn summan ylittäville ostoksille, ilmoittamalla selvästi toivotusta maksuvälineestä). Tämä voisi kannustaa käyttämään tehokkaimpia maksutapoja. ”Käyttäjä maksaa” -periaatteen mukaisesti kustannusten olisi periaatteessa koiduttava tietyn palvelun käyttäjille eikä jakauduttava laajemmalle ryhmälle. On myös perusteltua pohtia lisämaksuihin mahdollisesti liittyviä väärinkäytöksiä, kuten läpinäkyvyyden puutetta ja sitä, ettei käytettävissä käytännössä ehkä ole vaihtoehtoista maksuvälinettä, jolla lisämaksun voisi välttää19. Tämä on ollut ongelma etenkin tietyillä toimialoilla (esim. lentomatkailussa). Lisämaksun veloittamista ei tulisi käyttää kauppiaan lisätulolähteenä, vaan siinä olisi rajoituttava maksuvälineen käytöstä aiheutuviin todellisiin kustannuksiin, kuten kuluttajien oikeuksista annetun direktiivin20 19 artiklassa säädetään. Maksupalveludirektiivin 52 artiklan 3 kohdassa annetaan kauppiaille nimenomaisesti mahdollisuus soveltaa tietyn maksuvälineen käyttöön lisämaksuja ja hyvityksiä21. Jäsenvaltiot voivat kuitenkin edelleen kieltää lisämaksun veloittamisen tai rajoittaa sitä tietyin edellytyksin, mutta hyvityksiin ne eivät voi puuttua. Jäsenvaltiot soveltavat tätä säännöstä alueillaan hyvin erilaisin tavoin. Erilaiset kansalliset toimintatavat lisäävät merkittävästi sisämarkkinoiden monimutkaisuutta ja hämmentävät sekä kuluttaja että kauppiaita erityisesti rajat ylittävissä maksutapahtumissa. Kysymykset 16) 19 20 21 FI Olisiko Euroopan unionissa tarpeen yhdenmukaistaa kortti-, internet- ja m-maksuihin liittyviä hyvityksiä, lisämaksuja ja muita ohjauskäytäntöjä? Jos, niin mihin suuntaan tällaisessa yhdenmukaistamisessa olisi pyrittävä? Esimerkiksi: Nämä ongelmat vähentävät sitä, missä määrin kuluttajat vertailevat kokonaishintoja, mikä aiheuttaa kuluttajille haittaa. Lähde: Yhdistyneen kuningaskunnan kilpailuvirasto OFT, Payment surcharges — Response to the Which? super-complaint, kesäkuu 2011. Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2011/83/EU, annettu 25 päivänä lokakuuta 2011, kuluttajien oikeuksista, EUVL L 304, 22.11.2011, s. 64. Maksupalveludirektiivi ei kuitenkaan koske käteisellä tai sekillä suoritettavia maksuja. 14 FI – Olisiko tiettyjen menetelmien (hyvitykset, lisämaksut jne.) käyttöön kannustettava, ja jos, niin miten? – Olisiko lisämaksut yleisesti sallittava edellyttäen, että maksuvälineestä kauppiaalle koituviin todellisiin kustannuksiin? ne rajoitetaan – Olisiko kauppiaita pyydettävä hyväksymään yksi laajalti käytössä oleva kustannustehokas sähköinen maksuväline ilman lisämaksua? – Olisiko mikromaksuihin ja soveltuvin osin vaihtoehtoisiin digitaalisiin valuuttoihin sovellettava erityissääntöjä? 4.2.3. Kauppiaan ja maksupalveluntarjoajan suhde Maksuvälineiden hinnoittelun ja maksutapahtumien todellisten kustannusten läpinäkyvyyttä voitaisiin parantaa myös puuttumalla kauppiaan ja maksupalveluntarjoajan väliseen suhteeseen. Jotkin korttijärjestelmien tällä hetkellä käyttämät säännöt aiheuttavat sen, että kauppiaiden on vaikea vaikuttaa kuluttajiin maksutapaa valittaessa ja kyseiset säännöt rajoittavat kauppiaiden mahdollisuuksia hyväksyä vain valitsemiaan kortteja. Tämän vuoksi maksupalveluntarjoajien on helpompi soveltaa korkeita monenvälisiä toimituspalkkioita, mikä mahdollisesti lisää korttimaksujen kustannuksia ja tukahduttaa kilpailua. Nämä säännöt ovat: – NDR-sääntö (No Discrimination Rule), jonka mukaan vähittäiskauppiaat eivät saa lisämaksuin, hyvityksin tai muutoin ohjata asiakkaitaan käyttämään kauppiaan haluamaa maksuvälinettä. – HAC-sääntö (Honour All Cards), jonka mukaan kauppiaiden on hyväksyttävä kaikki saman korttijärjestelmän kortit, vaikka niihin liittyvät palkkiot eivät ole samat22. – Tasapainottamiskäytännöt, joita tietyt korttitapahtumien vastaanottajat käyttävät. Tasapainottamisen seurauksena korttitapahtumien vastaanottaja veloittaa kauppiailta korttimaksuista keskimääräisen palkkion, eikä kauppias saa tietoa korttiluokkakohtaisista eri palvelumaksuista. Muutokset korttijärjestelmien säännöissä ja korttitapahtumien vastaanottajien käytännöissä antaisivat kauppiaille enemmän neuvotteluvoimaa suhteessa korttitapahtumia vastaanottaviin palveluntarjoajiin varsinkin palvelumaksujen tapauksessa, ja ne parantaisivat samalla kauppiaiden mahdollisuuksia vaikuttaa kuluttajien päätöksiin. Tämä voisi alentaa korttimaksujen kustannuksia koko taloudessa ja parantaisi uusien kilpailevien järjestelmien mahdollisuuksia tulla kauppiaiden hyväksymiksi. Kysymykset 22 FI Käytännössä HAC-sääntö voidaan nähdä kahtena erillisenä sääntönä: ”hyväksy kaikki liikkeellelaskijat” (esim. jos kauppias hyväksyy paikallisten pankkien myöntämät Visa-kortit, sen on hyväksyttävä myös ulkomaiset Visa-kortit) ja ”hyväksy kaikki tuotteet” (esim. jos kauppias hyväksyy kuluttajien luottokortit sen on hyväksyttävä myös kalliimmat yrityskortit). Yleisesti ottaen komissio ei pidä ongelmallisena ”hyväksy kaikki liikkeellelaskijat” -sääntöä, vaan on huolissaan ”hyväksy kaikki tuotteet” -säännön kilpailuvaikutuksista. 15 FI 17) Voisivatko muutokset korttijärjestelmien säännöissä ja korttitapahtumien vastaanottajien säännöissä parantaa toiminnan avoimuutta ja helpottaa maksupalvelujen kustannustehokasta hinnoittelua? Olisivatko tällaiset toimenpiteet itsessään tuloksellisia vai edellyttäisivätkö ne oheistoimenpiteitä? Edellyttäisivätkö tällaiset muutokset lisää tasapainottavia toimenpiteitä tai uusia toimenpiteitä kauppiaan ja kuluttajan suhteen osalta, jotta kuluttajan oikeuksia ei heikennettäisi? Olisiko tämän koskettava myös kolmen osapuolen järjestelmiä? Olisiko tehtävä ero kuluttajakorttien ja yrityskorttien välillä? Liittyykö mikromaksuihin erityisiä vaatimuksia tai vaikutuksia? 4.3. Standardointi Eurooppalaiset maksupalvelujen käyttäjät (yritykset, kuluttajat, kauppiaat) pääsevät hyötymään kilpailusta, valinnanvapaudesta ja tehokkaammista maksutapahtumista, jos alalla saavutetaan yhteentoimivuus rajojen yli. Tämä koskee kaikkia sähköisiä maksuja, ja siihen kuuluu maksutavasta riippuen monia maksuprosessin toimijoita. Eri osatekijöiden (esim. yhteyskäytännöt, rajapinnat, sovellukset, palvelut) standardointi on kuitenkin toteutettava huolellisesti, jotta minimoidaan vaara sulkea potentiaalisia kilpailijoita markkinoilta tai tukahduttaa innovointia23. Korttimaksut Kuten edellä kuvataan, korttimaksuun liittyy tiedonsiirtoa korttitapahtumat vastaanottavan palveluntarjoajan ja kortin liikkeellelaskeneen palveluntarjoajan välillä (vastaanottajaliikkeellelaskija-yhteys), mutta myös kauppiaan ja korttitapahtumat vastaanottavan palveluntarjoajan välillä (mahdollisesti fyysisen maksupäätteen kautta) (maksupäätevastaanottaja-yhteys). Maksupääte-vastaanottaja-yhteyden tapauksessa vallitsee puute yhteisistä standardeista rajojen yli ja monissa tapauksissa jopa maan sisäisesti. Teknisten eritelmien laatimiseksi on olemassa muutamia yksityisiä aloitteita, kuten EPAS (Electronic Protocol Application Software) ja C-TAP (Common Terminal Acquirer Protocol). Näitä hankkeita kehitetään kuitenkin usein toisistaan erillään ja eri suuntiin, ja niitä ohjaavat toisistaan poikkeavat kaupalliset edut. Standardointityön hajanaisuus vaikuttaa kolmella tavalla. Ensinnäkin yhteisten standardien puute rajaa mahdolliset palveluntarjoajat kotimaisiin korttitapahtumien vastaanottajiin ja haittaa siten maksupalvelujen kilpailtujen sisämarkkinoiden syntymistä. Toiseksi kauppiaiden on ylläpidettävä erilaisia järjestelmiä ja yhteyskäytäntöjä hallitakseen maksujen vastaanottopalveluprosessiin liittyvää tiedonsiirtoa – järjestelmiä tarvitaan vähintään yksi kutakin toimintamaata kohti, mutta monissa tapauksissa vielä enemmän, mikä vähentää mahdollisuuksia keskittää toimintoja sekä rajoittaa tehokkuushyötyjä. Kolmanneksi yhteisten standardien puute maksupääte-vastaanottaja-yhteydellä estää usein pankkikorttien hyväksymisen ulkomailla. Tämä on kuluttajien näkökulmasta ristiriitaista, kun ajatellaan sisämarkkinoita ja euroalueen jäsenvaltioiden yhteistä käteismaksuvaluuttaa. Vastaanottaja-liikkeellelaskija-yhteyksissä tilanne on yhtä epätyydyttävä. Pankkien välinen maksujen käsittely (valtuuttaminen ja selvittäminen) perustuu nykyisellään eri korttijärjestelmien erilaisiin sääntöihin. Korttijärjestelmän ja käsittelyn täydellinen 23 FI Osa 7. Standardointisopimukset. Suuntaviivat Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 101 artiklan soveltamisesta horisontaalista yhteistyötä koskeviin sopimuksiin (EUVL C 11, 14.1.2011, s. 1). 16 FI eriyttäminen (ks. kohta 4.1.4) edellyttää vastaanottaja-liikkeellelaskija-yhteyksissä yhteentoimivuutta eri korttijärjestelmien välillä. Toimialavetoiset standardointipyrkimykset ovat vastaanottaja-liikkeellelaskija-yhteyksissä tällä hetkellä vähäisiä, eivätkä ne ole vielä herättäneet paljonkaan kiinnostusta kaikkien markkinatoimijoiden keskuudessa. Kolmas kysymys koskee sertifiointia. Kullekin maalle ja korttijärjestelmälle on olemassa erilaisia kriteerejä ja arviointimenettelyjä, joita käytetään sirukorttien, maksupäätteiden jne. pakollisessa sertifioinnissa. Nämä sertifiointimenettelyt ovat erittäin tärkeitä maksujen turvallisuuden varmistamiseksi, mutta koska niitä ei ole yhdenmukaistettu Euroopassa, ne aiheuttavat korttien ja päätteiden valmistajille turhia kustannuksia. Tätä ongelmaa korjaamaan käynnistettiin markkinalähtöiset hankkeet OSeC (Open Standards for Security and Certification) ja CAS (Common Approval Scheme). Alkuvaiheen edistyminen on ollut lupaavaa, mutta hankkeet eivät vielä ole tuottaneet markkinoilla konkreettisia tuloksia. EPC on perustanut laajan CSG-ryhmän (Cards Stakeholder Group), jonka jäsenet edustavat keskeisiä aloja, kuten kauppiaita, korttimaksujen käsittelijöitä, korttijärjestelmiä, maksupalveluntarjoajia ja tekniikkayrityksiä. CSG kehittää SEPA Cards -standardointikokonaisuutta, jonka viides versio julkaistiin joulukuussa 2010. Kokonaisuuden tavoitteena on yhdenmukaistaa SEPA-standardeja niin, että ”mikä tahansa SEPA-kortti voisi teknisestä näkökulmasta toimia missä tahansa SEPA-maksupäätteessä” sekä edistää yhdenmukaisia sertifiointimenettelyjä ja -standardeja. Toistaiseksi se on kuitenkin tuottanut varsin vähän konkreettisia tuloksia, kun ajatellaan toimivien yhtenäisten korttimarkkinoiden luomista. E- ja m-maksut EPC julkaisi lokakuussa 2010 yhdessä matkaviestinoperaattorien maailmanlaajuisen järjestön GSMA:n kanssa asiakirjan24, jossa hahmotellaan matkaviestinoperaattorien ja pankkien rooleja ja vastuita kontaktittomien sovellusten hallinnoinnissa. Pankki- ja korttisektori on siis aloittanut matkaviestintäoperaattorien kanssa keskustelut yhteistyöstä ja standardoinnista. Konkreettisia tuloksia ei kuitenkaan toistaiseksi ole saavutettu ja useita merkittäviä puutteita on vielä korjattava, jotta alalle saadaan rakennettua rajojen yli toimiviin m-maksujen liiketoimintamalleihin perustuva vakaa ekosysteemi. M-maksujen standardointityössä olisi pyrittävä varmistamaan m-maksuratkaisujen täydellinen yhteentoimivuus ja suosittava avoimia standardeja, jotta palvelujen liikkuvuusominaisuus kuluttajien näkökulmasta toteutuisi. Lisäksi standardoinnissa olisi m-maksujen erityisluonteen vuoksi käsiteltävä m-maksusovellusten siirrettävyyttä (eli sitä, miten helposti maksusovellukset ovat siirrettävissä kuluttajan vaihtaessa matkaviestinoperaattoriaan). Yhteisten standardien puute näyttäisi olevan pienempi ongelma e-maksuissa. Tämä johtuu osittain siitä, että yhteisenä alustana käytetään internetiä ja sen yhteisiä yhteyskäytäntöjä. Vaikka e-maksu pantaisiinkin vireille internetissä, se käsitellään usein tavanomaisena korttimaksuna tai verkkopankkialustan kautta. Näin ollen e-maksuihin vaikuttaa kielteisesti enemmän yhteentoimivuuden puute maksuprosessin toimijoiden välillä (ks. kohta 4.4) kuin standardien puute. Lisäksi on korostettava, että standardoinnissa olisi varmistettava myös, että kuluttajille tarjotut e- ja m-maksuratkaisut ovat helposti saatavilla ja käyttäjäystävällisiä. 24 FI http://www.europeanpaymentscouncil.eu/knowledge_bank_detail.cfm?documents_id=423. 17 FI Kysymykset 18) Oletteko samaa mieltä siitä, että yhteisten standardien käytöstä korttimaksuissa olisi hyötyä? Mitkä ovat mahdollisesti suurimmat puutteet? Liittyykö korttimaksuihin edellä mainittujen kolmen näkökohdan (vastaanottaja-liikkeellelaskija-yhteydet, maksupääte-vastaanottaja-yhteydet, sertifiointi) lisäksi osa-alueita, jotka hyötyisivät lisästandardoinnista? 19) Riittävätkö nykyiset ohjausjärjestelyt korttimaksujen yhteisten standardien koordinointiin, edistämiseen ja käyttöönoton varmistamiseen kohtuullisessa ajassa? Ovatko kaikki sidosryhmät asianmukaisesti edustettuina? Onko olemassa erityisiä tapoja, joilla voitaisiin parantaa erimielisyyksien ratkaisua ja nopeuttaa yhteisymmärryksen löytämistä? 20) Olisiko eurooppalaisten standardointielinten, kuten Euroopan standardointikomitean (Comité européen de normalisation, CEN) tai Euroopan telealan standardointilaitoksen (European Telecommunications Standards Institute, ETSI), oltava aktiivisemmin mukana korttimaksujen standardoinnissa? Millä aloilla katsotte niillä olevan eniten annettavaa ja mitä mahdolliset tulokset voisivat olla? Onko olemassa muita uusia tai olemassa olevia elimiä, jotka voisivat helpottaa korttimaksujen standardointia? 21) Liittyykö e- ja m-maksuihin erityisiä osa-alueita, joilla lisästandardointi voisi ratkaisevasti tukea perusperiaatteita, kuten avointa innovointia, sovellusten siirrettävyyttä ja yhteentoimivuutta? Mitkä nämä osa-alueet olisivat? 22) Olisiko eurooppalaisten standardointielinten, kuten ETSIn ja CENin, oltava aktiivisemmin mukana e- tai m-maksujen standardoinnissa? Millä aloilla katsotte niillä olevan eniten annettavaa ja mitä mahdolliset tulokset voisivat olla? 4.4. Palveluntarjoajien välinen yhteentoimivuus Yhteistyö on keskeinen vaatimus verkostotoimialoilla, kuten maksupalveluissa, koska mikä tahansa maksu edellyttää sopimusta maksajan maksupalveluntarjoajan ja maksunsaajan maksupalveluntarjoajan välillä. Jotta mikä tahansa maksu menisi perille mille tahansa vastaanottajalle ilman haittaa asiaan liittyville toimijoille ja välittäjille, olisi suotavaa saavuttaa yhteentoimivuuden näkökulmasta korkea koordinaatiotaso. Sen lisäksi, että puututaan edellä mainittuihin esteisiin erityisesti korttitapahtumien vastaanottajan valinnassa ja kaupallisissa säännöissä, yhteentoimivuuden periaatetta voitaisiin soveltaa myös korttimarkkinoilla linjassa tilisiirtoja ja suoraveloitusta koskevan komission ehdotuksen kanssa. 4.4.1. Yhteentoimivuus m-maksujen alalla Mobiilimaksumarkkinat ovat Euroopassa vielä lapsenkengissä. Yksi tärkeimmistä esteistä mmaksujen laajalle yleistymiselle näyttäisi olevan pattitilanne matkaviestinoperaattorien, perinteisten maksupalveluntarjoajien (pankkien) ja muiden toimijoiden, kuten laitevalmistajien ja sovelluskehittäjien välillä. Näyttää siltä, että matkaviestinoperaattorit pyrkivät hallitsemaan liiketoimintaa ainakin osana niiden roolia palvelun FI 18 FI turvallisuusnäkökohtien takaajana. Samaan aikaan e-maksualan toimijat laajentamaan toimintaansa mobiiliympäristöön (sekä etä- että lähimaksuissa). pyrkivät Näyttää todennäköiseltä, että standardeja ja siten yhteentoimivuutta hallitsevat yksityisen sektorin toimijat tulevat dominoimaan koko maksuketjua eli itse laitetta, sovellusalustaa ja turvallisuuden hallintaa. Tässä tilanteessa on olemassa vakava riski, että kokonaisuus pirstaloituu valmistajakohtaisten ratkaisujen myötä. Ei pitäisi myöskään unohtaa, että yhteentoimivuuteen liittyy mahdollisesti muita aloja, jotka eivät ole johtavassa asemassa standardointistrategiassa. Tällaisia ovat esimerkiksi julkinen liikenne (matkalippujen maksaminen) ja terveydenhuoltoala (sairausvakuutuskorttipohjaiset maksut). 4.4.2. Yhteentoimivuus e-maksujen alalla EPC on päättänyt, ettei se perusta omaa verkkopankkimallia, ja ehdottanut sen sijaan, että laaditaan yhteentoimivuuden puitteet, jotka mahdollistavat eri järjestelmien välisen kilpailun ja jättävät yksittäisten pankkien päätettäväksi sen, mihin järjestelmään ne haluavat liittyä. Toistaiseksi muut palveluntarjoajat kuin pankit eivät ole saaneet liittyä tähän työhön25. Kolme pankkipohjaista järjestelmää26 on toteuttanut käyttökelpoisuuskokeita järjestelmien yhteentoimivuuden testaamiseksi. Vielä on liian aikaista arvioida, voitaisiinko hanketta onnistuneesti laajentaa EU:n tasoiseksi malliksi. Samaan aikaan EBA Clearing, selvitystoiminnan harjoittaja, jonka omistajiin kuuluu lähes 70 pankkia, on ilmoittanut verkkopankkipohjaisesta e-maksualoitteesta. Pilottijärjestelmä on tarkoitus ottaa käyttöön toukokuussa 2012. 4.4.3. Yhteentoimivuus ja kilpailu Tekninen yhteentoimivuus olisi erotettava kaupallisesta yhteentoimivuudesta, eli kauppiaiden mahdollisuudesta valita korttitapahtumiensa vastaanottaja ja kuluttajien mahdollisuudesta valita korttinsa liikkeellelaskija niiden sijainnista riippumatta. On myös tärkeää vastata yhteentoimivuushaasteisiin, joita kolmen osapuolen järjestelmissä esiintyy verrattuna neljän osapuolen järjestelmiin. Kysymykset 23) Onko maksuketjussa tällä hetkellä segmenttiä (maksaja, maksunsaaja, maksunsaajan maksupalveluntarjoaja, maksun käsittelijä, korttijärjestelmä, maksajan maksupalveluntarjoaja), jossa yhteentoimivuuden puutteet ovat erityisen näkyviä? Miten niihin olisi puututtava? Minkä tasoinen yhteentoimivuus olisi tarpeen, jotta vältettäisiin markkinoiden pirstaloituminen? Onko yksilöitävissä vähimmäisvaatimuksia yhteentoimivuudelle, varsinkin e-maksujen tapauksessa? 24) Miten voitaisiin löytää ratkaisu m-maksujen yhteentoimivuuden tämänhetkiseen pattitilanteeseen ja hitaaseen edistymiseen e-maksujen alalla? Riittävätkö nykyiset ohjausjärjestelyt yhteentoimivuuden koordinointiin, edistämiseen ja varmistamiseen kohtuullisessa ajassa? Ovatko kaikki sidosryhmät asianmukaisesti edustettuina? 25 Euroopan komissio on käynnistänyt standardoinnista kilpailuoikeudellisen selvityksen varmistaakseen yhteentoimivuuden e-maksujen alalla: http://ec.europa.eu/competition/elojade/isef/case_details.cfm?proc_code=1_39876. 26 iDEAL (Alankomaat), EPS (Itävalta) ja Giropay (Saksa). FI 19 FI Onko olemassa erityisiä tapoja, joilla voitaisiin parantaa erimielisyyksien ratkaisua ja nopeuttaa yhteisymmärryksen löytämistä? 4.5. Maksujen turvallisuus Vähittäismaksujen turvallisuus on ehdottoman tärkeä edellytys niin maksuvälineiden käyttäjille kuin kauppiaillekin. Kuluttajat ovat ymmärrettävästi huolissaan mediassa taajaan käsitellyistä petoksista ja tietojen väärinkäyttötilanteista ja ovat näin ollen erityisen herkkiä kortti- ja internet-maksujen turvallisuusongelmille. Sähköisen kaupankäynnin tulevaisuutta sisämarkkinoilla koskeva julkinen kuuleminen vahvisti tämän ja nosti maksamisen turvallisuuden yhdeksi keskeisistä huolenaiheista, jotka vaikeuttavat sähköisen kaupankäynnin yleistymistä. Turvallisuusvaatimusten tärkeimpänä tehtävänä on ehkäistä petokset. Allekirjoituspohjaisten korttien (jotka luetaan niissä olevan magneettiraidan avulla) meneillään oleva korvaaminen PIN-koodia käyttävillä sirukorteilla (EMV-yhteensopivilla korteilla) on Euroopan tasolla auttanut huomattavasti vähentämään petoksia myyntipisteissä. Vuoden 2010 lopulla noin 90 prosenttia kaikista maksupäätteistä myyntipisteissä ja 80 prosenttia kaikista maksukorteista EU:ssa oli EMV-yhteensopivia. Vaikka tämä on auttanut vähentämään korttipetoksia fyysisissä maksutapahtumissa, petollinen toiminta on nyt enenevässä määrin siirtymässä etämaksutapahtumiin ja erityisesti verkkomaksuihin. Etäkorttimaksut ovat vain pieni osa kaikista korttimaksutapahtumista, mutta jo nyt suurin osa petostapauksista liittyy niihin. Myös muut kuin kortilla suoritettavat e-maksut ovat alttiita petoksille. Verkkopankkipalvelujen ja muiden verkkomaksutapahtumien osalta tilannetta voidaan korjata esimerkiksi kaksitasoisella tunnistamisella, eli käyttämällä PIN-koodin lisäksi kertakäyttöistä transaktiotunnusta, joka saadaan tekstiviestillä tai luodaan esimerkiksi salasanageneraattorilla. Tässä on kuitenkin löydettävä tasapaino turvallisuuden, nopeuden ja helppokäyttöisyyden välillä. Toinen keskeinen tämän alan kysymys on tietosuoja. Kaikki maksuvälineet, joihin tässä asiakirjassa viitataan, edellyttävät henkilötietojen käsittelyä ja sähköisten viestintäverkkojen käyttöä. Arkaluontoisten asiakastietojen olisi pysyttävä suojatun maksuinfrastruktuurin sisällä sekä niitä käsiteltäessä että niitä säilytettäessä. Direktiiveissä 95/46/EY27 ja 2002/58/EY28 vahvistetaan oikeudelliset puitteet, joita sovelletaan henkilötietojen käsittelyyn EU:ssa. Niillä säännellään myös maksutapahtumaan liittyvien eri toimijoiden tässä yhteydessä harjoittamaa tietojen käsittelyä. Tämä on keskeinen vastuualue kaikille maksutapahtumaan liittyville markkinatoimijoille. On äärimmäisen tärkeää, että maksutapahtumissa käytettävät tunnistamismekanismit suunnitellaan alusta alkaen niin, että niissä varmistetaan tietosuojavaatimusten täyttyminen. Niiden tahojen määrä, joilla on pääsy tunnistustietoihin maksutapahtuman aikana tai sen jälkeen, olisi rajattava niihin, jotka ovat ehdottomasti tarpeen maksutapahtuman toteuttamiseksi. Turvallisten verkkomaksujen yhdentyneet markkinat voisivat lisäksi helpottaa laitonta sisältöä tarjoavien tai väärennettyjä tuotteita myyvien verkkosivustojen vastaista toimintaa. Noudattaen asianmukaisia ennalta vahvistettuja menettelyjä maksupalveluntarjoajia voitaisiin 27 28 FI Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 95/46/EY, annettu 24 päivänä lokakuuta 1995, yksilöiden suojelusta henkilötietojen käsittelyssä ja näiden tietojen vapaasta liikkuvuudesta, EYVL L 281, 23.11.1995, s. 31. Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2002/58/EY, annettu 12 päivänä heinäkuuta 2002, henkilötietojen käsittelystä ja yksityisyyden suojasta sähköisen viestinnän alalla (sähköisen viestinnän tietosuojadirektiivi), EYVL L 201, 31.7.2002, s. 37. 20 FI vaatia kieltäytymään hoitamasta maksutapahtumia verkkosivustoilta, jotka on aiemmin todettu laittomiksi. Kysymykset 25) Katsotteko, että fyysiset maksutapahtumat, mukaan luettuina EMV-yhteensopivilla korteilla suoritettavat maksut ja lähitiedonsiirtoa käyttävät m-maksut, ovat riittävän turvallisia? Mitkä ovat mahdollisia turvallisuuspuutteita ja miten niihin voitaisiin puuttua? 26) Tarvitaanko etämaksuja (korttimaksuja, e-maksuja ja m-maksuja) varten ylimääräisiä turvallisuusvaatimuksia (esim. kaksitasoinen tunnistus tai suojattujen maksuyhteyskäytäntöjen käyttö)? Jos tarvitaan, mitkä lähestymistavat ja teknologiat olisivat tuloksellisimpia? 27) Olisiko maksuturvallisuuden tueksi luotava sääntelykehys, mahdollisesti yhteydessä muihin digitaaliseen todentamiseen liittyviin aloitteisiin? Minkä markkinatoimijaryhmien olisi kuuluttava tällaisen sääntelykehyksen piiriin? 28) Mitkä ovat parhaita tapoja varmistaa henkilötietojen suoja ja EU-oikeudessa säädettyjen oikeudellisten ja teknisten vaatimusten noudattaminen? 5. STRATEGIAN TÄYTÄNTÖÖNPANO/OHJAUS 5.1. SEPAn kehityksen ohjaus Tähän saakka SEPA-hanketta on pääsääntöisesti edistetty itsesääntelyllisenä hankkeena, jonka perustamisesta ja hallinnoinnista on vastannut EPC:n kautta Euroopan pankkisektori ja joka on saanut vahvaa tukea EKP:lta ja komissiolta. EPC:n täysistunto vastaa SEPA-järjestelmien ja SEPA-puitteiden hallinnoinnista sekä näihin järjestelmiin ja puitteisiin liittyvien uusien sääntöjen tai muutosten hyväksymisestä. EPC:n jäsenistössä on pankkien lisäksi tällä hetkellä yksi paikka maksualan laitoksille, mutta muut maksupalveluntarjoajat, maksutapahtumien käsittelijät, tarjontapuolen markkinatoimijat (esimerkiksi ohjelmistotoimittajat, maksupäätteiden valmistajat) ja käyttäjät eivät ole edustettuina. Parantaakseen sidosryhmien osallistumista SEPAn ohjaukseen EU:n tasolla komissio ja EKP perustivat maaliskuussa 2010 yhdessä korkean tason hallintoelimen, ”SEPA-neuvoston”. Se kokoaa yhteen korkean tason edustajia sekä maksumarkkinoiden kysyntä- että tarjontapuolelta. Sen tavoitteena on edistää yhdennettyjä euromääräisten vähittäismaksujen markkinoita ja rakentaa yksimielisyyttä SEPAn toteutuksen seuraavista vaiheista. Sillä ei ole lainsäädäntävaltaa eikä se voi antaa sitovia määräyksiä. Euromääräisten tilisiirtojen ja suoraveloitusten teknisistä vaatimuksista annetun asetuksen myötä EU:n toimielinten aktiivisempi osallistuminen SEPAn ohjaukseen voisi olla hyödyksi. Tässä yhteydessä voitaisiin harkita lainsäädännöllisessä ja sääntelyllisessä valvonnassa merkittävämpää roolia esimerkiksi EKP:lle, komissiolle tai Euroopan pankkiviranomaiselle (EBA). Kysymykset FI 21 FI 29) Miten arvioisitte SEPAn nykyisiä ohjausjärjestelyjä EU-tasolla? Voitteko yksilöidä heikkouksia ja onko teillä ehdotuksia SEPAn ohjauksen parantamiseksi? Millaista yleispainotusta pitäisitte tarkoituksenmukaisena toisaalta sääntelyyn ja toisaalta itsesääntelyyn perustuvan lähestymistavan välillä? Oletteko samaa mieltä siitä, että Euroopan sääntely- ja valvontaviranomaisten olisi otettava aiempaa aktiivisempi rooli SEPA-hankkeen jatkokehityksessä? 5.2. Kehityksen ohjaaminen korttien, m-maksujen ja e-maksujen alalla Sidosryhmien osallistumismahdollisuuksien parantamiseksi EPC on perustanut SEPAtilisiirtoja ja SEPA-suoraveloituksia käsittelevän CSF-foorumin (Customer Stakeholders Forum) ja korttimaksuja käsittelevän CSG-ryhmän (Cards Stakeholders Group). Molempien elinten puheenjohtajuutta hoitavat yhdessä EPC ja loppukäyttäjien edustajat. Itsesääntelyn puolelta voidaan mainita EPC:n hyväksymät SEPA-korttien SCF-puitteet (SEPA Cards Framework), jotka tosin vielä kaipaavat tarkentamista. Ne muodostavat vapaaehtoisen käytännesäännöstön, jossa määritellään periaatteet ja ehdot, joita pankkien, maksutapahtumien käsittelijöiden ja korttijärjestelmien on noudatettava ollakseen SCF- tai SEPA-yhteensopivia. Vaikka SCF tarjoaakin euromääräisiä maksuja hyväksyville toimijoille vahvan kannustimen pyrkiä SEPA-yhteensopivuuteen, sillä ei ole kaikkien sidosryhmien yksimielistä tukea, eikä siinä ole muodollista mekanismia, jonka avulla voitaisiin tulkita, seurata ja valvoa, onko tietty korttijärjestelmä SEPAn mukainen, tai jonka avulla voitaisiin ratkaista mahdolliset riitatilanteet. Esimerkiksi asianmukaisten puitteiden luomisessa eja m-maksuille yhtenäistämispyrkimykset ovat tuottaneet konkreettisia tuloksia hyvin hitaasti, mikä on viivästyttänyt yhteentoimivuutta, innovaatioita, valinnanvaran lisääntymistä ja mittakaavavaikutuksia. Pattitilanteet ja epävarmuustekijät voivat johtaa siihen, että markkinatoimijat asettuvat odottavalle kannalle. Koska sitoutuminen kyseiseen koko Euroopan talouden kannalta tärkeään aloitteeseen on tällä hetkellä puutteellista, yhdentyneiden markkinoiden aikaansaaminen edellyttää kattavaa lähestymistapaa, jossa yhdistellään sääntelyä, itsesääntelyä ja kilpailulainsäädännön noudattamisen valvontaa. Kysymykset FI 30) Miten olisi suhtauduttava standardoinnin ja yhteentoimivuuden ohjaamiseen tällä hetkellä liittyviin kysymyksiin? Onko tarpeen lisätä muiden kuin pankkien osallistumista ja jos, niin miten (esim. julkinen kuuleminen, sidosryhmien yhteisymmärryspöytäkirja, SEPA-neuvostolle tehtävä laatia ohjeistusta tietyistä teknisistä standardeista jne.)? Olisiko jätettävä markkinatoimijoiden tehtäväksi viedä eteenpäin markkinoiden yhdentymistä EU:n laajuisesti ja erityisesti päättää, pitäisikö ja millä edellytyksin muita valuuttoja kuin euroa käyttävien maksujärjestelmien sovittaa toimintansa yhteen nykyisten euromääräisten maksujärjestelmien kanssa? Jos ei, niin miten asia pitäisi hoitaa? 31) Pitäisikö viranomaisilla olla tässä yhteydessä jokin rooli ja jos, niin millainen? Voitaisiinko esimerkiksi harkita eurooppalaisten viranomaistahojen ja EPC:n yhteisymmärryspöytäkirjaa, jossa määriteltäisiin aikataulu/työsuunnitelma, suoritteet (välitavoitteet) ja tarkat määräajat? 22 FI 6. YLEISET HUOMIOT Kysymykset 32) Tässä asiakirjassa käsitellään tiettyjä kortti-, e- ja m-maksujen markkinoiden toimintaan liittyviä näkökohtia. Onko mielestänne tärkeitä kysymyksiä jäänyt käsittelemättä tai käsitelty liian vähän? 7. SEURAAVAT VAIHEET Asiasta kiinnostuneita pyydetään toimittamaan komissiolle näkemyksensä edellä esitetyistä kysymyksistä. Näkemykset olisi toimitettava komissiolle viimeistään 11. huhtikuuta 2012 sähköpostiosoitteeseen [email protected]. Vastauksissa ei tarvitse ottaa kantaa kaikkiin tässä vihreässä kirjassa esitettyihin kysymyksiin. Yksilöikää selkeästi, mihin kysymyksiin vastauksenne liittyy. Perustelkaa mahdollisuuksien mukaan, miksi kannatatte tai vastustatte kirjassa esiteltyjä vaihtoehtoja ja näkökulmia. Tämän vihreän kirjan jatkotoimena ja saatujen vastausten perusteella komissio ilmoittaa seuraavista vaiheista vuoden 2012 toisen vuosineljänneksen aikana. Mahdolliset toimenpideehdotukset annetaan vuoden 2012 viimeisellä tai vuoden 2013 ensimmäisellä vuosineljänneksellä. Kaikkiin tuleviin mahdollisiin ehdotuksiin liitetään laaja vaikutustenarviointi. Kuulemisessa saadut lausunnot julkaistaan internetissä. On tärkeää lukea tämän vihreän kirjan liitteenä oleva tietosuojaseloste, joka sisältää henkilötietojen ja vastausten käsittelyyn liittyviä tietoja. FI 23 FI Liite 1: Eri maksuvälineiden käyttö Kaavio 1: Muut kuin käteisellä suoritettavat maksut EU:ssa — määrä maksuvälineittäin Muut kuin käteismaksut EU:ssa, 2008 osuus maksuvälineittäin sekit 7,50 % muut 1,00 % tilisiirrot 27,80 % tilisiirrot suoraveloitukset kortit sekit muut suoraveloitukset 26,00 % kortit 37,70 % Lähde: EKP, Comparative tables, Retail transactions Taulukko 1: Korttimaksut EU:ssa (2009) Maksukorttien määrä henkeä kohti Korttitapahtumien määrä henkeä kohti29 Korttitapahtuman keskimääräinen arvo korttia kohti (euroa) Belgia 1,78 92 55 52 2 843 Saksa 1,54 30 64 20 1 247 Viro 1,37 116 17 85 1 405 Irlanti 1,22 72 73 56 4 237 Kreikka 1,35 8 101 5 487 Espanja 1,62 47 46 27 1 234 Ranska 1,35 107 49 80 3 905 Italia 1,15 24 80 22 1 788 Kypros 1,54 40 87 25 2 072 Luxemburg 2,00 109 76 57 4 166 Malta 1,55 27 63 18 1 108 Alankomaat 1,83 125 42 68 2 902 Itävalta 1,24 46 63 28 1 395 Portugali 1,89 100 39 53 2 060 Jäsenvaltio 29 30 FI Maksutapahtumien määrä myyntipisteissä korttia kohti30 Maksutapahtumien vuotuinen arvo myyntipisteissä korttia kohti (euroa) Ei sisällä sähköisellä rahalla tehtyjä korttiostoja. Sisältää jäsenvaltiossa ja sen ulkopuolella sijaitsevilla maksupäätteillä suoritetut maksutapahtumat. 24 FI Slovenia 1,66 54 37 32 1 187 Slovakia 0,94 21 57 15 596 Suomi 1,74 172 34 100 3 402 Euroalueen välisumma 1,45 58 52 40 2 066 Bulgaria 1,01 2 78 2 138 Tšekki 0,89 17 38 21 813 Tanska 1,25 180 47 129 5 875 Latvia 1,10 43 20 37 698 Liettua 1,29 28 18 22 384 Unkari 0,88 18 27 21 1 028 Puola 0,87 18 25 21 539 Romania 0,60 4 39 7 251 Ruotsi 1,85 182 40 89 2 735 Yhdistynyt kuningaskunta 2,33 132 58 56 3 294 EU-27 yhteensä 1,45 63 52 43 2 194 Lähde: Euroopan keskuspankki, Payment Statistics, helmikuu 2011. FI 25 FI Liite 2: Lisää taustatietoja monenvälisistä toimituspalkkioista Monenvälinen toimituspalkkio (Multilateral Inter-change Fee, MIF) voi olla prosenttisosuus, kiinteä maksu tai yhdistelmäpalkkio (prosenttiosuus ja kiinteä maksu). EU:ssa sovelletaan hyvin monenlaisia MIF-palkkioita. Kaikista näistä palkkioista ei ole julkista tietoa. Euroopan komission kanssa saavutettujen epävirallisten ja virallisten ratkaisujen tuloksena MasterCard ja Visa Europe julkaisevat kuitenkin nykyään asettamansa MIF-palkkiot (useissa maissa paikalliset pankkiyhteisöt vahvistavat MIF-palkkiot MasterCard- ja Visa-järjestelmien puitteissa; näissä tapauksissa palkkioita ei yleisesti ottaen julkisteta). MasterCardin ja Visa Europen MIF-palkkiot vaihtelevat korttiluokittain ja maittain nollasta (Maestro Sveitsi) 1,62 prosenttiin (MasterCard-pankkikortit Puolassa) ja 1,90 prosenttiin (Visa-pankkikortit ja -yrityskortit Puolassa). Komission kanssa tekemänsä epävirallisen sovintoratkaisun mukaisesti Mastercard on alentanut kuluttajille tarkoitettujen pankkikorttiensa maiden rajat ylittäviä MIF-palkkioita 0,20 prosenttiin ja vastaavia luottokorttien palkkioita 0,30 prosenttiin. Visa Europe on alentanut kuluttajille suunnatuilla pankkikorteilla suoritettavista rajat ylittävistä maksutapahtumista ja yhdeksässä EU:n jäsenvaltiossa suoritetuista maksutapahtumista veloittamiaan MIF-palkkioita 0,20 prosenttiin. Näissä ratkaisuissa käytettiin vertailukohtana niin sanottua MIT-testiä (Merchant Indifference Test). Testissä MIF asetetaan tasolle, jolla korttimaksu ei aiheuta vähittäiskauppiaalle suurempia kustannuksia kuin käteismaksu, jolloin kauppiaalle ei ole väliä, kumpaa kahdesta maksutavasta käytetään. Tämän tason voidaan siis katsoa varmistavan, että kauppiaat ja niiden asiakkaat saavat osan niistä tehokkuushyödyistä, joita MIF-palkkioista väitetään koituvan. Joissain tapauksissa kilpailuviranomaiset ovat hyväksyneet virallisia ja epävirallisia sovintoratkaisuja tietyistä pankkien välisten palkkioiden tasoista ja muista ehdoista31. Neljän osapuolen järjestelmät ja kolmen osapuolen järjestelmät MIF-palkkioita sovelletaan maksukorteilla myyntipisteissä suoritettaviin maksuihin eli maksuihin, joita kortinhaltija suorittaa kauppiaan toimitiloissa. Neljän osapuolen järjestelmässä kortin liikkeellelaskeva maksupalveluntarjoaja tekee kortinhaltijan (maksajan) kanssa sopimuksen, ja kauppias tekee sopimuksen korttitapahtumat vastaanottavan maksupalveluntarjoajan (eli maksunsaajan maksupalveluntarjoajan) kanssa kauppiaan maksupäätteellä suoritettavien maksutapahtumien vastaanottamisesta. Korttitapahtumat vastaanottava maksupalveluntarjoaja veloittaa palvelustaan kauppiaalta ns. MSCpalvelumaksun (Merchant Service Charge). Tällaisissa järjestelmissä toimituspalkkiot ovat korvauksia, joita liikkeellelaskenut maksupalveluntarjoaja veloittaa sen liikkeellelaskemilla korteilla suoritetuista maksutapahtumista. Nämä palkkiot maksaa korttitapahtumat vastaanottava maksupalveluntarjoaja, joka edelleen siirtää tästä aiheutuvat kustannukset kauppiaille korkeampina MSC-palvelumaksuina. Toimituspalkkio siis käytännössä määrittää pitkälti hinnan, jonka maksupalveluntarjoajat veloittavat kauppiailta korttimaksujen hyväksymisestä. Näin ollen MIF-palkkiot vaikuttavat korttitapahtumia vastaanottavien maksupalveluntarjoajien väliseen kilpailuun kauppiaita ja tätä myötä asiakkaita haittaavalla 31 FI Visa, MasterCard, Pagobancomat, Groupement. 26 FI tavalla32, varsinkin kun tähän yhdistetään tämän asiakirjan kohdissa 4.1 ja 4.2 tarkasteltuja muita liiketoimintakäytänteitä. ALUSTA Verkkomaksut Verkkomaksut MIF LIIKKEELLELASKIJA Kortinhaltijamaksut TAPAHTUMIEN VASTAANOTTAJA Palvelumaksut KORTINHALTIJA KAUPPIAS Kolmen osapuolen korttijärjestelmät, eli maksupalveluntarjoajakohtaiset (”proprietary”) järjestelmät eroavat neljän osapuolen järjestelmistä, koska maksutapahtumassa ovat mukana ainoastaan maksaja/kortinhaltija, maksunsaaja/kauppias ja korttijärjestelmä, kun taas neljän osapuolen järjestelmässä maksutapahtumassa ovat mukana maksaja/kortinhaltija, kortin liikkeellelaskenut maksupalveluntarjoaja (eli maksajan maksupalveluntarjoaja), maksunsaaja/kauppias sekä kauppiaan maksupalveluntarjoaja (korttitapahtumat vastaanottava maksupalveluntarjoaja eli maksunsaajan maksupalveluntarjoaja). Tämä tarkoittaa, että jälkimmäisessä tapauksessa korttijärjestelmän rooli rajoittuu lähinnä infrastruktuurin tarjoamiseen. Kolmen osapuolen järjestelmässä on mukana ainoastaan yksi maksupalveluntarjoaja, joka toimii samalla sekä kortin liikkeellelaskijana että korttitapahtumien vastaanottajana. Jos korttijärjestelmä kuitenkin myöntää useille maksupalveluntarjoajille lisenssejä korttien liikkeellelaskemista ja korttitapahtumien vastaanottamista varten, kyseessä ei ole ”puhdas” kolmen osapuolen järjestelmä, vaan tilanne muistuttaa neljän osapuolen järjestelmää. ”Puhtaissa” kolmen osapuolen järjestelmissä ei ole maksupalveluntarjoajien välillä nimenomaisesti sovittuja MIF-palkkioita. Niissä on ainoastaan kortinhaltijan maksamat maksut (vuosimaksut, tapahtumakohtaiset maksut jne.) ja vähittäiskauppiaan maksamat MSCpalvelumaksut. Korttijärjestelmä voi kuitenkin käyttää kerättyjä maksuja jommankumman osa-alueen (eli kauppiaan tai kortinhaltijan) subventoimiseen, jolloin syntyy ns. implisiittinen MIF-palkkio. 32 FI Ks. komission MasterCard- ja Visa-päätökset – Komission päätös, tehty 19 päivänä joulukuuta 2007, EY:n perustamissopimuksen 81 artiklan ja ETA-sopimuksen 53 artiklan mukaisesta menettelystä – Asia COMP/34.579 — MasterCard, Asia COMP/36.518 — EuroCommerce, Asia COMP/38.580 — Yrityskortit; sekä komission päätös, tehty 8 päivänä joulukuuta 2010, SEUT-sopimuksen 101 artiklan ja ETA-sopimuksen 53 artiklan mukaisesta menettelystä – Asia COMP/39.398 — Visa MIF. 27 FI EUROPEISKA KOMMISSIONEN Bryssel den 11.1.2012 KOM(2011) 941 slutlig GRÖNBOK Mot en integrerad europeisk marknad för kort-, internet och mobilbetalningar (Text av betydelse för EES) 1. INLEDNING Säkra, effektiva, konkurrenskraftiga och innovativa elektroniska betalningssystem är en avgörande faktor för att konsumenter, näringsidkare och företag ska kunna dra full nytta av den inre marknadens fördelar. Detta blir ännu viktigare när världen går från traditionella affärsverksamheter mot e-handel. Handeln med varor och tjänster i Europa håller på att förändras i grunden. Människorna och företagen i EU blir allt aktivare utanför det egna landet, och smidiga gränsöverskridande elektroniska betalningar underlättar deras vardag betydligt. Genom att bygga på de resultat som har nåtts när det gäller betalningar från privatpersoner har EU möjlighet att stå i frontlinjen för utvecklingen av framtidens betalningar, vare sig de görs genom betalkort, på internet eller via en mobiltelefon. En första viktig milstolpe på den här resan är det gemensamma eurobetalningsområdet (SEPA), som baseras på förutsättningen att det inte får finnas några skillnader mellan gränsöverskridande och inhemska elektroniska massbetalningar1 i euro inom EU. SEPA-projektet täcker de viktigaste massbetalningsinstrumenten, det vill säga kontoöverföringar, autogiro och betalkort. Med utgångspunkt i detta bör SEPA fungera som en språngbräda för att skapa en konkurrenskraftig och innovativ europeisk betalmarknad på två sätt. För det första gäller det den alltmer ökande användningen av online- eller internetbetalningar (e-betalningar) och mobilbetalningar (m-betalningar). Det är framför allt den massiva spridningen av datormobiler (smarttelefoner) som förändrar betalningslandskapet och ger upphov till nya betalningsapplikationer, till exempel smartkort, som ersätter plånböcker och fysiska betalkort, eller virtuella kollektivtransportbiljetter som lagras i mobiltelefonen. Här kan SEPA:s EU-täckande betalningsinstrument utgöra grunden för mer integrerade och säkrare betalningsinnovationer. För det andra kan de befintliga standarder och regler som utformats inom ramen för SEPA även tillämpas på betalningsinstrument i andra valutor än euro, vilket innebär att gränserna för den inre marknaden för betalningar utvidgas till att omfatta betalningar i andra valutor än euro. Fördelarna med en ökad marknadsintegration skapas främst genom följande fyra drivkrafter: 1) Ökad konkurrens – i en nätverksindustri som betalningsmarknaden underlättas marknadstillträdet för nya aktörer eller konkurrenter från andra medlemsstater genom integration. Baserat på gemensamma öppna standarder skulle tjänsteleverantörerna kunna erbjuda sina befintliga betalningslösningar i mer än ett land. På så sätt skulle de expandera sin verksamhetsbas och skapa ytterligare incitament för innovation. Till följd av detta skulle kostnaderna och priserna för att tillhandahålla betalningar konvergera nedåt. Ökad konkurrens kan dessutom minska de två befintliga kortsystemens dominans på betalkortmarknaden. 2) Ökad valfrihet och insyn för konsumenterna – med ett bredare urval av konkurrenskraftiga tjänster skulle betalningsanvändarna kunna välja de betalningsinstrument och leverantörer som bäst tillgodoser deras behov. I dag är 1 SV Massbetalningar definieras som betalningstransaktioner där minst en part i transaktionen (dvs. betalningsavsändaren, betalningsmottagaren eller båda) inte är ett finansinstitut. Massbetalningar utgör således alla betalningstransaktioner som inte sker mellan två banker. 1 SV konsumenterna ofta inte medvetna om kostnadseffekterna av de val de gör2. Till följd av de dolda kostnaderna används ofta den dyraste betalningsmetoden och de indirekta kostnaderna överförs direkt på alla konsumenter genom höjda priser. En integrerad och öppen marknad skulle däremot styra konsumenterna mot de effektivaste betalningsinstrumenten. 3) Mer innovation – en integrerad marknad ökar stordriftsfördelarna. Detta innebär att de befintliga aktörerna skulle få fler möjligheter att spara på sina kostnader eller öka sina inkomster. Dessutom skulle incitamenten för nya marknadsaktörer och den geografiska räckvidden för innovativa lösningar öka. 4) Ökad betalningssäkerhet och stärkt konsumentförtroende – i linje med de framsteg som gjorts när det gäller säkra betalningar vid köpställena, skulle en integrerad marknad öka säkerheten i och konsumenternas förtroende för distansbetalningar, såsom e-betalningar och m-betalningar. En integrerad EU-marknad för betaltjänster skulle också som en sidoeffekt producera administrativa data som kan användas för harmoniserad statistik. Detta skulle i sin tur öka kvaliteten på och omfattningen av EU-statistiken, utan merkostnader för företagen och med begränsade investeringar från statistikverksamma. Syftet med denna grönbok är att utvärdera det nuvarande landskapet för kort-, internet- och mobilbetalningar i EU, kartlägga luckor mellan det rådande läget och visionen om en fullständigt integrerad betalningsmarknad samt de hinder som har gett upphov till dessa luckor. Syftet med grönboken är vidare att inleda en bred samrådsprocess med intressenterna så att de kan bekräfta eller komplettera kommissionens analys och bidra till att finna de lämpligaste metoderna för att förbättra marknadsintegrationen. 2. DET NUVARANDE BETALNINGSLANDSKAPET OCH DESS BRISTER Marknaden för massbetalningar i euro är en av världens största och omfattar miljontals företag och hundratals miljoner människor. Enligt statistik från Europeiska centralbanken (ECB) genomfördes nästan 58 miljarder massbetalningstransaktioner bara inom euroområdet under 2009. Bilaga 1 innehåller ett diagram med en uppdelning per betalningsinstrument. De ekonomiska fördelarna med en integration av betalningsmarknaden är således betydande. Undersökningar visar till exempel att en fullständig övergång till SEPA för kontoöverföringar, autogiro och betalkort skulle kunna ge direkta och indirekta fördelar till ett värde på över 300 miljarder euro under en sexårsperiod. Den nuvarande integrationsgraden för betalningar på EU-nivå varierar påtagligt mellan de olika betalningsinstrumenten (exempelvis kontoöverföringar, autogiro och betalkort) och de betalningskanaler (e- eller m-betalningar) som används för att göra en betalning. 2.1. Grundläggande betalningsinstrument (kontoöverföringar och autogiro) Kontoöverföringar och autogiro är de enda betalningsinstrument som det finns ett särskilt EU-täckande betalningssystem för, nämligen reglerna för SEPA-kontoöverföringar (SCT), 2 SV Detta är följden av komplexa avgifter mellan de olika betaltjänstleverantörer som är involverade i betalningstransaktioner och avgifter från betaltjänstleverantören till den näringsidkare som säljer varan eller tjänsten. 2 SV och SEPA-autogiro (SDD), som tagits fram av Europeiska betalningsrådet (EPC) för eurobetalningar. I december 2010 lade kommissionen fram ett förslag till förordning där obligatoriska tidsfrister fastställs för de nationella betalningssystemens övergång till EU-omfattande system3. Uppnåendet av denna viktiga milstolpe kommer att lägga grunden för ytterligare marknadsintegration för de betalningsinstrument och betalningskanaler som beskrivs nedan. 2.2. Betalkort Betalkort är det vanligaste och mest använda elektroniska betalningsinstrumentet för massbetalningar. Räknat i volym (antalet transaktioner) utgjorde kortbetalningar en tredjedel av alla massbetalningar under 2009. Det fanns 20094 cirka 726 miljoner betalkort i omlopp i EU, vilket utgör 1,45 kort per capita. I genomsnitt spenderade EU-konsumenterna 2 194 euro per kort vid 43 korttransaktioner på köpstället. (Se bilaga 1 för landsspecifika uppgifter.) Integrationen av den europeiska betalkortsmarknaden är emellertid långt ifrån fullständig och de konkreta resultaten är fortfarande begränsade. En snabb ökning av volymen av kortbetalningar under det senaste årtiondet och de omfattande skaleffekter som blivit följden av detta har inte lett till några större minskningar av kostnaderna för konsumenterna, avgifterna mellan banker eller handelns kortavgifter. Nationella betalkort godtas ofta inte utanför hemmedlemsstaten, vilket hindrar den inre marknadens utveckling. Kortbedrägerierna är också fortfarande ett problem, särskilt när det gäller distansbetalningar. 2.3. Betalningar via internet (e-betalningar) E-betalningar är betalningar som görs via internet, vanligen på ett av följande tre sätt: 1) Betalning genom en korttransaktion på distans via internet. 2) Banktjänster på nätet: kontoöverföringar eller autogiro via internet, där betalaren använder en internetbank för autentisering (fungerar för närvarande endast på nationell nivå)5. 3) Betalningar via leverantörer av e-betalningstjänster, som konsumenten har skaffat ett individuellt konto hos. Kontona kan finansieras via ”traditionella” betalningsmetoder, till exempel en banköverföring eller en kreditkortsbetalning. I och med e-handelns uppkomst, dvs. att köpa och sälja produkter via internet, spelar e-betalningar en allt viktigare roll. Enligt Forrester Research6 beräknas antalet personer som handlar på internet i Europa att öka från 141 miljoner 2009 till 190 miljoner 2014. Ehandelsmarknadens årliga tillväxttakt under de kommande fem åren beräknas till cirka 10 procent. Den genomsnittliga köpkraften på EU-nivå beräknas öka från 483 euro 2009 till 601 euro 2014. Trots den betydande tillväxtpotentialen utgör e-handel för närvarande endast 3 4 5 6 SV Förslag till förordning om antagande av tekniska krav för betalningar och autogireringar i euro och om ändring av förordning (EG) nr 924/2009 (KOM(2010)775), http://eur-lex.europa.eu/LexUriServ/LexUriServ.do?uri=CELEX:52010PC0775:SV:NOT. Källa: ECB:s betalningsstatistik, februari 2011. För detaljerad landsstatistik, se bilaga 1. Dessa transaktioner kan antingen göras direkt via betalarens onlinebanksystem eller via en tredje part (t.ex. Ideal i Nederländerna, Giropay och Sofortüberweisung i Tyskland eller EPS i Österrike). http://www.forrester.com/ER/Press/Release/0,1769,1330,00.html 3 SV 3,4 procent av hela Europas detaljhandel7, så det finns fortfarande en avsevärd outnyttjad tillväxtpotential. Enligt ett offentligt samråd om framtiden för elektronisk handel8, har just betalningar identifierats som ett av de största hindren för e-handelns framtida tillväxt. Bland de centrala frågor som framkom under samrådet finns mångfalden betalningsmetoder i de olika medlemsstaterna, betalningskostnaderna för konsumenter och näringsidkare, särskilt för betalningar av låga belopp (mikrobetalningar), och betalningssäkerhet. Det saknas en konsekvent och heltäckande (själv)reglerande ram, vilket innebär att den europeiska e-betalningsmiljön för närvarande i hög grad splittras upp av nationella gränser. Det finns endast ett fåtal effektiva nationella e-betalningssystem och få stora internationella aktörer från länder utanför EU är aktiva på marknaderna. 2.4. Mobilbetalningar (m-betalningar) M-betalningar är betalningar där betalningsuppgifterna och betalningsinstruktionen inleds, överförs eller bekräftas via en mobiltelefon eller mobilanordning. Det kan gälla online- och offlineköp av tjänster och digitala eller fysiska varor. Mobilbetalningar kan klassificeras enligt följande två huvudkategorier: 1) M-betalningar på distans sker oftast via internet/WAP9 eller genom så kallade premium-sms-tjänster som debiteras betalningsavsändaren genom mobilnätsoperatörer. För närvarande baseras de flesta m-betalningarna på distans på kortbetalningssystem. Andra lösningar, som bygger på kontoöverföring eller autogiro, är tekniskt genomförbara och förmodligen lika säkra, effektiva och konkurrenskraftiga, men de verkar ha svårt att ta sig in på marknaden. 2) Betalningar på kort avstånd (proximity payments) sker vanligen direkt vid köpstället. Genom att använda närfältskommunikation (Near Field Communication, NFC), som för tillfället är den ledande tekniken när det gäller betalningar på kort avstånd, krävs det specialutrustade telefoner som känns igen av läsarmodulen på köpstället (t.ex. butiker, kollektivtrafik och parkeringar). Dessa definitioner visar, särskilt för m-betalningar på distans, att avgränsningen mellan e-betalningar och m-betalningar är vag, och den kan bli ännu vagare i framtiden. Räknat i betalningsvolym är betalningar via mobiltelefoner den betalningsmetod som för närvarande ökar snabbast. Den snabba spridningen av datortelefoner med möjlighet att installera sofistikerade betalningsapplikationer har drivit på utvecklingen. Juniper Research beräknar att värdet på alla m-betalningar i världen kommer att öka från 100 miljarder US-dollar till 200 miljarder US-dollar mellan 2010 och 2012. Andra undersökningar visar att värdet på m-betalningar i världen kommer att överstiga 1 biljon US-dollar 2014, och siffran uppgår till sammanlagt 350 miljarder bara i Europa. Det 7 8 9 SV http://www.retailresearch.org/onlineretailing.php http://ec.europa.eu/internal_market/consultations/2010/e-commerce_en.htm Wireless Application Protocol (WAP) utvecklades av Open Mobile Alliance (OMA), ett forum för branschintressenter som har inrättats för att man ska kunna enas om gemensamma specifikationer för mobiltelefonindustrin. En wap-läsare är en vanlig webbläsare för mobiltelefoner. 4 SV uppskattas också att en av fem datortelefoner kommer att vara NFC-kompatibla vid samma datum. Marknadsspridningen för m-betalningar i EU har en betydande orealiserad potential jämfört med exempelvis Asien/Stillahavsregionen. Enligt uppskattningar från marknadsundersökningsföretaget Gartner fanns det 7,1 miljoner mobilbetalningsanvändare i Västeuropa 2010, jämfört med 62,8 miljoner användare i Asien/Stillahavsregionen, där Japan står för en stor andel. En av de viktigaste orsakerna till den långsammare marknadspenetrationen i Europa är den starkt splittrade marknaden för mobilbetalningar. De största marknadsaktörerna (mobilnätoperatörer, betalningstjänstleverantörer, mobiltelefontillverkare) har ännu inte enats om en genomförbar affärsmodell som möjliggör driftskompatibla betalningslösningar. Till följd av detta lanseras de största och mest lovande globala m-betalningsinitiativen för närvarande utanför Europa. Apple, Google och Visa har alla aviserat omfattande satsningar för att gå in i m-betalningssegmentet. Insatserna för att integrera m-betalningar på EU-nivå sker för närvarande på en självreglerande basis. I detta sammanhang samarbetar EPC med mobilbranschens globala samarbetsorganisation GSMA. En vitbok om mobiltelefonbetalningar, med tonvikt på mobilbetalningar via betalkort, publicerades i juli 201010. Precis som för e-betalningar saknas en konkret EU-ram för att hantera de viktigaste frågorna, exempelvis tekniska standarder, säkerhetsaspekter, driftskompabilitet och samarbete mellan marknadsdeltagarna, vilket innebär att splittringen av m-betalningsmarknaden i Europa riskerar att kvarstå. Dessutom verkar (potentiella) marknadsdeltagare vara ovilliga att investera i både e- och m-betalningar så länge som det rättsliga läget när det gäller möjligheterna att tillämpa samma gemensamma avgiftssystem som för betalkort inte har lösts på ett tillfredsställande sätt (se punkt 4.1). 3. VISION OCH MÅL Enligt den vision för SEPA som lagts fram av kommissionen och ECB för elektroniska massbetalningar i euro inom EU11, bör man inte göra någon åtskillnad mellan gränsöverskridande och nationella betalningar. Med utgångspunkt från SEPA:s standarder och regler bör denna åtskillnad även avskaffas för betalningar i andra valutor än euro inom EU. Detta skulle leda till en verklig digital inre marknad på EU-nivå. En fullständig integration skulle ge följande fördelar: Konsumenterna kan använda ett enda bankkonto för alla betalningstransaktioner, även om de bor utanför hemlandet eller ofta reser inom EU. Genom att innovationstakten ökas blir betalningarna bekvämare och anpassas till de särskilda omständigheterna för varje köptransaktion (online eller offline, mikrobetalningar eller massbetalningar etc.). Företag och offentliga förvaltningar kan förenkla och rationalisera sina betalningsprocesser och centralisera sin finansiella verksamhet inom EU. Detta kan leda till betydande besparingar. Gemensamma öppna standarder och snabbare avveckling av betalningstransaktioner förbättrar dessutom kassaflödet. 10 11 SV http://www.europeanpaymentscouncil.eu/knowledge_bank_detail.cfm?documents_id=402 Gemensamt uttalande av Europeiska kommissionen och Europeiska centralbanken, http://www.ecb.int/press/pr/date/2006/html/pr060504_1.sv.html. 5 SV Näringsidkarna vinner också på billiga, effektiva och säkra elektroniska betalningslösningar. Den ökade konkurrensen leder till att alternativ till kontanthantering blir alltmer attraktiva. Detta leder i sin tur till att en övergång till e-handel blir ett mer attraktivt alternativ och till att kundernas erfarenheter av betalningar förbättras. Betaltjänstleverantörer, dvs. både leverantörer som är banker och som inte är banker, kan dra nytta av stordriftsfördelar genom standardisering av betalningsinstrumenten, vilket leder till kostnadsbesparingar efter den initiala investeringen. Detta öppnar tillträdet till nya marknader, både för att öka intäktsbasen för befintliga betalningsinstrument och för att lansera innovativa lösningar i större skala. Teknikleverantörer, till exempel programvaruförsäljare, betalningsförmedlare och it-konsulter, kan bygga sitt utvecklingsarbete och sina lösningar på EU-omfattande instrument, vilket underlättar innovationsinsatser i medlemsstaterna. För att denna vision ska förverkligas för kortbetalningar, e-betalningar och m-betalningar måste ett antal andra aspekter övervägas, till exempel säkerhet, valfrihet, ohindrad teknik- och branschinnovation, standardisering av de olika komponenterna och driftskompabilitet. Dessa frågor behandlas mer detaljerat i följande kapitel. 4. BEHOVET AV ATT STIMULERA OCH PÅSKYNDA MARKNADSINTEGRATIONEN I linje med ovanstående vision har fem möjliga sätt att stimulera en ytterligare integration av kortbetalningar, e-betalningar och m-betalningar identifierats. 4.1. Marknadssplittring, marknadstillträde marknadstillträde och gränsöverskridande I detta sammanhang kan ett antal olika frågor identifieras. Det är viktigt att notera att dessa frågor historiskt sett alla härrör från kommersiell praxis för betalkort, och att de antingen tillämpas i samma form för e- och m-betalningar, eller åtminstone har avsevärda spridningseffekter som har en indirekt inverkan på e- och m-betalningar, till exempel när en e- eller en m-betalning görs via ett betalkort. 4.1.1. Multilaterala förmedlingsavgifter Enligt den ”klassiska” affärsmodellen för fyrpartskortsystem betalas avgifterna mellan bankerna av affärsidkarens betaltjänstleverantör (den inlösande betaltjänstleverantören) och kortinnehavarens betaltjänstleverantör (den utfärdande betaltjänstleverantören) för varje korttransaktion. Förmedlingsavgifterna kan överenskommas bilateralt mellan utfärdande och inlösande betaltjänstleverantörer, eller multilateralt genom ett beslut som är bindande för alla betaltjänstleverantörer som deltar i ett betalkortssystem. Mer bakgrundsinformation om multilaterala förmedlingsavgifter ges i bilaga 212. 12 SV Bilagan innehåller särskilt närmare uppgifter om den analys som har utförts av Generaldirektoratet för konkurrens i enlighet med artikel 101.3 i EUF-fördraget om en lämplig nivå på multilaterala förmedlingsavgifter genom användning av det s.k. turisttestet eller ”merchant indifference”-metoden (MIT). 6 SV Konkurrensmyndigheter och tillsynsmyndigheter arbetar med att undersöka förmedlingsavgifter sedan en tid tillbaka. I vissa länder utanför EU13 har denna fråga lösts genom lagstiftning. I EU har kommissionen och nationella konkurrensmyndigheter antagit flera beslut om att förbjuda specifika arrangemang för multilaterala förmedlingsavgifter enligt EU:s konkurrensregler14. Det vanligaste skälet till att använda multilaterala förmedlingsavgifter är att utfärdande betaltjänstleverantörer utnyttjar dem för att uppmuntra konsumenterna att använda betalkort. De inlösande betaltjänstleverantörerna gör det möjligt för de utfärdande betaltjänstleverantörerna att ge ut kort utan avgift eller till en låg avgift och eventuellt inkludera bonusar15 för konsumenterna (t.ex. flygmil). Denna ”balanseringsmekanism” kan skapa effektivitetsvinster genom ökad kortanvändning. Avgiftsnivåerna skiljer sig stort, vilket även gäller betalningstiderna. Räckvidden för de rättsliga förfaranden som man arbetar med eller har slutfört på nationell och europeisk nivå varierar också starkt, och allt detta kan leda till en snedvridning av den inre marknaden. Detta kan i sin tur förvärra uppsplittringen av marknaden och innebär att privatpersoner ännu inte kan dra nytta av fördelarna med en inre marknad för betalkort. Dessutom kan höga multilaterala förmedlingsavgifter hindra lågkostnadskortsystem och andra betalningssystem (t.ex. e-betalningar och m-betalningar). Dessa aspekter av multilaterala förmedlingsavgifter gäller ofta avseende fyrpartssystem. I trepartssystem – där det bara finns en betaltjänstleverantör som servar både betalningsavsändare och betalningsmottagare – tas en ”implicit” förmedlingsavgift ut som kan ge upphov till liknande problem med brist på konkurrens. Problemen med höga multilaterala förmedlingsavgifter och bristen på insyn (se punkt 4.2) förefaller vara särskilt påtagliga för affärsidkare som godtar företagskort – dvs. betalkort som utfärdas till företag och deras anställda för att de ska kunna betala för utgifter i tjänsten (t.ex. affärsresor och kontorsmateriel)16 – där kortinnehavarna kan lockas med bonusar och andra fördelar för att använda detta betalningssätt. Frågor 1) 13 14 15 16 SV De multilaterala förmedlingsavgifterna i samma kortsystem kan variera från ett land till ett annat, och för gränsöverskridande betalningar. Kan detta skapa problem för en integrerad marknad? Anser du att de skilda villkor som gäller på kortmarknaderna i de olika medlemsstaterna avspeglar objektiva strukturella skillnader på dessa marknader? Anser du att olika avgifter för inhemska och gränsöverskridande betalningar kan grundas på objektiva skäl? Australien, Förenta staterna. Beslut om Visa, MasterCard, det polska beslutet om MasterCard, det ungerska beslutet om MasterCard och det italienska beslutet om MasterCard. Utfärdande banker kan uppmuntra konsumenten att använda sitt kort ofta genom att erbjuda ytterligare fördelar eller belöningar som reseförsäkringar och betalningsrabatter eller till och med genom att återbetala en del av priset för inköpta varor och tjänster. Ibland tas även extraavgifter ut av konsumenterna om de inte betalar med sitt kort tillräckligt ofta eller inte spenderar ett visst belopp inom en viss period. Företagskort består av tre huvudsakliga underkategorier: i) företagskort till små företagskunder, som till skillnad från privatkundskort inte omfattar några tilläggstjänster, ii) företagskort till medelstora och stora företagskunder, som omfattar tilläggstjänster, och iii) köpkort, som används för företagsinköp och ofta omfattar momsrelaterade faktureringstjänster. 7 SV 2) Finns det ett behov av att öka den rättsliga klarheten för förmedlingsavgifter? Om så är fallet, hur och genom vilket instrument anser du att detta skulle kunna åstadkommas? 3) Om du anser att det krävs åtgärder när det gäller förmedlingsavgifter, vilka frågor bör i så fall behandlas och hur? Skulle det till exempel vara lämpligt att överväga att sänka de multilaterala förmedlingsavgifterna, skapa insyn i utgifterna och underlätta marknadstillträdet? Bör trepartssystem omfattas? Bör det göras åtskillnad mellan privatkundskort och företagskort? 4.1.2. Anslutning av köpställen utanför hemlandet Gränsöverskridande inlösen avser en situation där en affärsidkare utnyttjar de tjänster som tillhandahålls av en anslutande betaltjänstleverantör i ett annat land. Enligt detta system gynnas alla affärsidkare av ökad konkurrens om affärsidkarnas serviceavgift, men företagen kan dessutom utse en gemensam inlösande bank för sina transaktioner, vilket ökar den administrativa effektiviteten och den gränsöverskridande konkurrensen. Det finns emellertid ett antal problem som hindrar utvecklingen av ett system med gränsöverskridande inlösen. Förutom skillnaden i tekniska standarder (som behandlas i punkt 4.3), kan en rad olika regler och arrangemang som tillämpas av internationella kortsystem göra gränsöverskridande inlösen mindre attraktivt för affärsidkarna: – De internationella kortsystemen tillämpar speciella licensieringssystem och särskilda avgifter/licensavgifter på inlösande banker som erbjuder gränsöverskridande tjänster. – Gränsöverskridande inlösande banker måste betala den nationella förmedlingsavgift som gäller i det land där köpstället finns till de utfärdande betaltjänstleverantörerna. Detta hindrar affärsidkarna från att välja den billigaste inlösande banken, trots att de gränsöverskridande betaltjänstleverantörerna vanligen inte har deltagit i beslutet om den nationella förmedlingsavgiften, som fastställs av betaltjänstleverantörerna i det berörda landet. – Gränsöverskridande inlösande banker kan också hamna i underläge i länder där de nationella betaltjänstleverantörerna har parallella nätverk av bilaterala avtal om multilaterala förmedlingsavgifter. Detta hindrar utvecklingen av gränsöverskridande konkurrens eftersom de inlösande bankerna måste betala hela den officiella förmedlingsavgiften. Frågor SV 4) Finns det några hinder för gränsöverskridande eller central inlösen för närvarande? Om så är fallet, varför? Tror du att ett underlättande av gränsöverskridande eller central inlösen skulle kunna ge några väsentliga fördelar? 5) Hur skulle gränsöverskridande inlösen kunna förenklas? Om du anser att det krävs åtgärder, vilken form bör åtgärderna ha och vilka aspekter bör omfattas? Är till exempel ett obligatoriskt förhandsgodkännande från betalkortssystemet för gränsöverskridande inlösen berättigat? Bör förmedlingsavgifterna beräknas på grundval av näringsidkarens land (”vid köpstället”)? Eller bör en gränsöverskridande förmedlingsavgift gälla för gränsöverskridande inlösen? 8 SV 4.1.3. Co-badging Genom ”co-badging” kombineras flera betalmärken på samma kort eller apparat. I dagens läge kan den bästa lösningen för nya kortföretag att ta sig in på marknaden vara att övertyga utfärdande betaltjänstleverantörer om att sätta deras märke på ett kort som bär ett befintligt (internationellt) kortsystems märke. På så sätt kan kunderna välja mellan betalmärken när de betalar (förutsatt att näringsidkaren godtar båda märkena). De kan också ta hänsyn till eventuella bonusar från sin utfärdande betaltjänstleverantör (flygmil etc.) och eventuella incitament från näringsidkaren (tilläggsavgifter, rabatter, styrning). I nuläget står det dock inte klart om och i så fall i vilken utsträckning de befintliga kortsystemens regler tillåter att märken som nu även konkurrerar med dem på de nationella marknaderna får finnas med på samma kort. Kortsystemen kan också införa rapporteringskrav eller avgifter för de utfärdande och inlösande bankerna för transaktioner som genomförs med kort med deras märken, även om deras märken inte används i dessa transaktioner. SEPA Cards Framework (SCF) har fastställt en regel om att den utfärdande betaltjänstleverantören, i samråd med konsumenten, i förväg ska kunna välja det märke som ska användas på ett kort med flera märken vid köpstället. Co-badging-metoden kan därför även ge upphov till konkurrensproblem om den används för att begränsa eller på ett otillbörligt sätt påverka valet av märke och/eller betalningsinstrument. För tillfället begränsas systemet med co-badging till kort, men i framtiden kommer det säkerligen att bli alltmer aktuellt även för mobilbetalningar. Frågor 6) Vilka är de eventuella fördelarna och/eller nackdelarna med co-badging? Finns det några begränsningar för co-badging som är särskilt problematiska? Beskriv gärna omfattningen av problemet om du kan. Bör frågan om kortsystemens begränsningar av co-badging hanteras, och om så är fallet, hur? 7) När ett betalningsinstrument med flera märken används, vem ska i så fall bestämma vilket instrument som ska prioriteras och väljas först? Hur skulle detta kunna genomföras i praktiken? 4.1.4. Åtskillnad mellan betalkortsystem och behandling av kortbetalningar En del betalkortssystem har dotterföretag som förmedlar transaktionerna, och de kan kräva att deltagarna i betalkortsystemet använder just det dotterföretaget. Detta utgör ett hinder för tillträdet för betalningsförmedlare och nya betalkortsystem som kan övervinnas genom att man gör en tydlig åtskillnad mellan förvaltningen av betalkortsystemen och de företag som förmedlar kortbetalningar. En åtskillnad skulle öka konkurrensen mellan betalkortsystemen och mellan betalningsförmedlarna och skulle ge bankerna möjlighet att bara delta i infrastrukturer som uppfyller kraven. I SEPA Cards Framework görs en åtskillnad mellan förvaltning av kortsystem och förmedling, men inga specifika arrangemang fastställs. Resultatet av avsaknaden av en gemensam ram för driftskompabilitet är att marknaden för kortförmedling är uppsplittrad. De tekniska förfarandena och företagens metoder för clearingoch/eller avvecklingssystem när det gäller betalningar mellan banker som använder olika infrastrukturer måste därför förbättras. Utvecklingen av systemoberoende förmedlingsstandarder skulle också underlätta en åtskillnad mellan betalkortsystemen och betalningsförmedlingsföretagen. Frågor SV 9 SV 8) Anser du att det är problematiskt att koppla ihop betalkortsystem och betalningsförmedlare? Om så är fallet, varför? Hur omfattande anser du att problemet är? 9) Bör det vidtas åtgärder på det här området? Är du för en rättslig åtskillnad (dvs. en operativ åtskillnad, även om ägarskapet skulle stanna kvar inom samma holdingbolag) eller för en fullständig ägarskapsåtskillnad? 4.1.5. Tillgång till avvecklingssystem Till skillnad från banker har betalningsinstitut enligt definitionen i direktiv 2007/64/EG om betaltjänster på den inre marknaden17 och institut för elektroniska pengar inte direkt tillgång till clearing- och avvecklingssystem. Enligt artikel 2 b i direktivet om slutgiltig avveckling i system för överföring av betalningar och värdepapper får endast kreditinstitut och investeringsföretag delta i system som är betecknade som avvecklingssystem. Andra betaltjänstleverantörer hävdar att de inte kan konkurrera med bankerna på lika villkor till följd av detta eftersom de är tvungna att utnyttja en banks tjänster för att avveckla betalningar. Frågor 10) Är det ett problem för betalningsinstitut och institut för elektroniska pengar att de inte har direkt tillgång till clearing- och avvecklingssystem? Om så är fallet, hur omfattande är problemet? 11) Bör man inrätta en gemensam ram för kortförmedling där reglerna för SEPA:s kortförmedling (dvs. godkännande, clearing och avveckling) fastställs? Bör man inom denna ram fastställa villkor och avgifter för tillgång till kortförmedlingsinfrastrukturer enligt transparenta och icke-diskriminerande kriterier? Bör man i detta sammanhang även behandla frågan om deltagande för betalningsinstitut och institut för elektroniska pengar i system som betecknats som avvecklingssystem? Bör direktivet om betaltjänster på den inre marknaden och/eller direktivet om slutgiltig avveckling i system för överföring av betalningar och värdepapper ändras i enlighet med detta? 4.1.6. Efterlevnad av SEPA Cards Framework (SCF) Den ram för kortbetalningar (SEPA Cards Framework, SCF) som utvecklades av Europeiska betalningsrådet hade inte genomförts fullständigt den 1 januari 2011 enligt de ursprungliga planerna, eftersom många av ramens underliggande faktorer inte tillämpas aktivt. Ramens potentiella effekter är inte enbart begränsade till betalningar i euro. SCF täcker allmänna kort som används för betalning och kontantuttag i euro inom SEPA-området, men betaltjänstleverantörer och kortsystem som är verksamma i SEPA-länder som inte har euro som valuta har intresse av att bli SCF-kompatibla för att kunna hantera transaktioner i euro. Enligt SCF kommer etablerade kortsystem för eurotransaktioner som inte är SEPAkompatibla i princip att fasas ut från marknaden. Detta innebär att system som inte är kompatibla med SEPA kommer att försvinna efter det att SCF genomförts fullt ut. Genom SCF införs också ett krav på att kort ska vara SEPA-kompatibla: kortbetalningar måste garanteras av den utfärdande betaltjänstleverantören och EMV-standarderna (alla kort ska 17 SV Europaparlamentets och rådets direktiv 2007/64/EG av den 13 november 2007 om betaltjänster på den inre marknaden (EUT L 319, 5.12.2007, s. 1). 10 SV vara försedda med chip och pinkod) måste genomföras fullständigt. Dessa tekniska krav påverkar/begränsar även de affärsmodeller som används inom EU. Å andra sidan kan de system som är tillåtna utnyttja fördelarna med en gemensam integrerad EU-marknad. Fråga 12) Vad anser du om SEPA Cards Framework när det gäller innehåll och marknadspåverkan (produkter, priser, villkor)? Är SCF tillräckligt för att stimulera marknadsintegration på EU-nivå? Finns det några områden som bör ses över? Bör system som inte är kompatibla försvinna efter det att SCF har genomförts fullt ut, eller har de en chans att överleva? 4.1.7. Saldouppgifter I många affärsmodeller för betaltjänster är förhandsinformation om kontosaldo – vilket är nödvändigt för godkännandet och/eller för betalningsgarantin för en viss betalningstransaktion – en central faktor. Som innehavare av bankkonton har bankerna en ”transitfunktion” som faktiskt avgör hur lönsamma många affärsmodeller blir. Även om konsumenterna för vissa nya betaltjänster skulle samtycka till att kontosaldouppgifter lämnas ut till de betaltjänstleverantörer som de väljer, kan bankerna vägra att ge andra betaltjänstleverantörer tillgång till dessa uppgifter. Med tanke på vikten av säkra betalningar och förtroendet för betalningssystemet i allmänhet och att banker är föremål för tillsyn, kan avslag på begäran om saldouppgift vara berättigat i vissa fall. Det skapar dock en intressekonflikt för bankerna, som kan ha en anledning att vägra att samarbeta, trots att kunderna samtycker. Detta kan hindra uppkomsten av säkra och effektiva alternativa betalningslösningar, även om de är föremål för insynskrav. Fråga 13) Finns det ett behov av att ge andra institut än banker tillgång till information om banksaldon med kundens samtycke? Om så är fallet, vilka begränsningar skulle behövas för utlämnandet av sådana uppgifter? Bör ett ingripande från myndigheternas sida övervägas? Vilka aspekter bör dessa åtgärder i så fall omfatta och hur ska åtgärderna utformas? 4.1.8. Beroende av betalkortstransaktioner Kortanvändningen fortsätter att öka världen över. De globala transaktionsvolymerna ökade med 9,7 procent mellan 2009 och 2010. När det gäller andra betalningsmedel än kontanter är kort fortfarande det betalningsinstrument som föredras. På de flesta marknader18 är kortens marknadsandel över 40 procent. Med tanke på den ökande användningen av betalkort, även inom e-handeln, kommer antalet företag vars verksamhet faktiskt är beroende av om de kan godta kortbetalningar sannolikt också att öka. I detta sammanhang uppstår frågan om huruvida det finns ett allmänintresse av att fastställa objektiva regler för under vilka omständigheter och enligt vilka förfaranden som kortbetalningssystem ensidigt kan vägra företag möjligheten att godta kort. Fråga 18 SV World Payments Report 2011, s. 10, CapGemini, RBS och EFMA. 11 SV 14) Med tanke på den ökande användningen av betalkort, anser du att det finns företag vars verksamhet är beroende av om de kan godta betalning med kort? Ge gärna konkreta exempel på företag och/eller branscher. Om så är fallet, finns det ett behov av att fastställa objektiva regler för hur betaltjänstleverantörer och betalkortsystem ska agera gentemot beroende användare? 4.2. Transparent och kostnadseffektiv prissättning konsumenter, näringsidkare och andra företag på betaltjänster för De verkliga kostnaderna för betaltjänster är ofta otydliga, såväl för konsumenterna som för näringsidkarna, vilket leder till högre betalningskostnader i EU-ekonomin. Bristen på insyn är störst på kortmarknaden, men kopplingarna mellan kort, e-betalningar och m-betalningar påverkar alla betalningsmetoder. Ökad insyn i prissättningen bör dessutom ses som ett sätt att minska kostnaderna för betalningstransaktioner för alla berörda parter, och skulle i slutändan optimera kostnaderna inom EU till fördel för alla betaltjänstanvändare. En annan fråga rörande prissättningen för betaltjänster är mikrobetalningar, dvs. betalningar av låga belopp, som av praktiska skäl ofta sker med kort, via internet eller via mobil. Betalningsavgifterna uppfattas ofta som överdrivet höga, både av konsumenterna och av näringsidkarna, eftersom de vanligen utgör en betydligt högre andel av transaktionsvärdet än vad som är fallet för betalningar av stora belopp. Denna situation kan ha bidragit till utvecklingen av alternativa digitala valutor. 4.2.1. Förhållandet mellan konsumenten och näringsidkaren – insyn Konsumenterna är sällan medvetna om den totala kostnaden för att använda ett betalningsinstrument, dvs. inte bara de kostnader som tas ut av dem direkt, utan även de kostnader som tas ut av betalningsmottagaren (näringsidkaren). Om kostnaden för att använda olika betalningsinstrument (t.ex. olika kortmärken, kontanter, checker) är densamma för konsumenterna tror de lätt att deras val av betalningsmetod är irrelevant för näringsidkaren. Konsumenterna baserar därför sitt val av betalningsinstrument antingen på bekvämlighet eller på de eventuella fördelar de kan vinna genom att använda en viss betalningsmetod. Det betalningsinstrument som väljs av konsumenten kanske inte är optimalt när det gäller den totala kostnaden för ekonomin. Näringsidkarna inkluderar normalt sina transaktionskostnader i priset på de varor och tjänster de erbjuder. Slutresultatet blir att alla konsumenter betalar mer för sina inköp för att täcka den verkliga kostnaden för de dyrare betalningsmetoder som en del av konsumenterna väljer att använda. Genom att öka insynen i den totala kostnaden för att använda olika betalningsinstrument skulle det därför vara möjligt att minska de totala betalningskostnaderna i ekonomin. Detta skulle kunna åstadkommas genom att konsumenterna informeras om hur mycket användningen och/eller behandlingen av ett visst betalningsinstrument egentligen kostar näringsidkarna. I detta sammanhang skulle det vara viktigt att bedöma de sannolika effekterna av ökad insyn på konsumentbeteendet i syfte att bidra till en bättre förståelse av konsumenternas reaktioner och behov. Fråga 15) SV Bör näringsidkarna informera konsumenterna om de avgifter som de betalar för användningen av olika betalningsinstrument? Bör betaltjänstleverantörerna vara skyldiga att informera konsumenterna om den serviceavgift som affärsidkarna tar ut och inkomsterna från den förmedlingsavgift som de tar ut för 12 SV konsumenttransaktioner? Är denna information relevant för konsumenterna och påverkar den deras val av betalningssätt? 4.2.2. Förhållandet mellan konsumenten och näringsidkaren – rabatter, extraavgifter och andra styrningsmetoder Ett annat alternativ för att öka insynen i prissättningen i förhållandet mellan konsumenter och näringsidkare och stimulera användningen av de effektivaste betalningsinstrumenten skulle kunna vara en systematisk och omfattande användning från näringsidkarens sida av rabatter, extraavgifter och andra styrningsmetoder (t.ex. selektivt godtagande av vissa kort endast över ett visst belopp, en uttrycklig angivelse av det betalningssätt som föredras). Detta kan skapa incitament för att använda det effektivaste betalningssättet. Enligt principen ”användaren betalar”, bör kostnaderna i princip bäras av den som använder en viss tjänst och inte fördelas över en större grupp. Det är även befogat att beakta det eventuella missbruk som kan uppstå till följd av extraavgifter, till exempel bristande insyn och brist på praktiska alternativa betalningsinstrument för att undvika att betala en extraavgift19. Detta har varit ett särskilt problem inom vissa ekonomiska sektorer (t.ex. flygbranschen). Extraavgifter får inte användas som en källa till extrainkomster för näringsidkarna, utan måste begränsas till den verkliga kostnaden för att använda ett betalningsinstrument, vilket också fastställs i artikel 19 i konsumenträttsdirektivet20. Enligt artikel 52.3 i direktivet om betaltjänster ges näringsidkarna en uttrycklig rätt att ta ut extraavgifter och ge rabatter om ett visst betalningssätt används21. Medlemsstaterna får emellertid fortfarande förbjuda eller begränsa extraavgifter (men inte rabatter) på vissa villkor. Medlemsstaterna har valt att tillämpa denna bestämmelse på mycket olika sätt. Skilda valmöjligheter på nationell nivå ökar betydligt komplexiteten på den inre marknaden och skapar förvirring för både konsumenter och näringsidkare, särskilt vid gränsöverskridande transaktioner. Frågor 16) Finns det ett behov av ytterligare harmonisering av rabatter, extraavgifter och andra styrningsmetoder inom EU för kort-, internet- och mobilbetalningar? Om så är fallet, i vilken riktning bör harmoniseringen gå? Bör till exempel – vissa metoder (rabatter, extraavgifter etc.) uppmuntras, och i så fall, hur? – tilläggsavgifter godkännas allmänt, under förutsättning att de begränsas till de verkliga kostnader som näringsidkaren betalar för betalningsinstrumentet i fråga? – näringsidkare uppmanas att godta ett enda allmänt använt och kostnadseffektivt elektroniskt betalningsinstrument, utan extraavgifter? 19 20 21 SV Extraavgifter leder till att konsumenterna i mindre utsträckning söker efter olika alternativ och jämför fullständiga priserbjudanden, vilket är till deras nackdel, enligt UK Office of Fair Trading (OFT), ”Payment surcharges – Response to the Which? super-complaint”, juni 2011. Direktivet antogs den 10 oktober 2011 och kommer att offentliggöras i Europeiska unionens officiella tidning vid årsslutet 2011, http://register.consilium.europa.eu/pdf/sv/11/pe00/pe00026.sv11.pdf. Direktivet om betaltjänster gäller emellertid inte för kontant- eller checkbetalningar. 13 SV – särskilda regler gälla för mikrobetalningar och, i förekommande fall, för alternativa digitala valutor? 4.2.3. Förhållandet mellan näringsidkare och betaltjänstleverantörer Insynen i prissättningen av betalningsinstrument och de verkliga kostnaderna för betalningstransaktioner skulle också kunna förbättras genom att man tittar på förhållandet mellan näringsidkare och betaltjänstleverantörer. Vissa regler som tillämpas av kortbetalningssystemen gör det för närvarande svårt för näringsidkarna att påverka konsumenternas val av betalningsinstrument och begränsar deras egna möjligheter att endast godta vissa utvalda kort. Detta gör att det blir lättare för betaltjänstleverantörerna att ta ut höga förmedlingsavgifter, vilket i sin tur kan leda till ökade kostnader för kortbetalningar och till konkurrensbegränsningar. Följande regler är aktuella i detta sammanhang: – Regeln om förbud mot extraavgifter (No Discrimination Rule, NDR), enligt vilken näringsidkarna är förbjudna att styra sina kunder mot att använda det betalningsinstrument som de föredrar genom extraavgifter, rabatter eller andra styrningsmetoder. – Regeln om att alla kort måste godtas (Honour All Cards Rule, HACR), enligt vilken näringsidkarna är skyldiga att godta alla kort inom samma varumärke, även om avgifterna för respektive kort inte är desamma22. – Praxis med blandade avgifter som tillämpas av inlösande banker. Enligt denna praxis tar den inlösande banken endast ut en genomsnittlig avgift för kortbetalningar av näringsidkaren, och näringsidkaren informeras inte om de förmedlingsavgifter som tillämpas för de olika enskilda kortkategorierna. Ändringar av reglerna för kortsystemen och de inlösande bankernas metoder skulle kunna stärka näringsidkarnas position i förhandlingarna med de inlösande bankerna, särskilt när det gäller multilaterala förmedlingsavgifter, samtidigt som näringsidkarnas möjligheter att påverka konsumenternas beslut ökas. Detta skulle kunna pressa ned kostnaderna för kortbetalningar i ekonomin och öka nya konkurrerande kortsystems möjligheter att godtas av näringsidkarna. Frågor 17) 22 SV Skulle ändringar av reglerna för kortsystem och inlösande banker kunna förbättra insynen och underlätta en kostnadseffektiv prissättning av betalningstjänster? Skulle sådana åtgärder i sig vara effektiva, eller behövs det kompletterande åtgärder? Skulle sådana förändringar kräva kontroller och avvägningar eller nya åtgärder när det gäller förhållandet mellan näringsidkare och konsumenter, så att konsumenternas rättigheter inte påverkas? Bör trepartssystem omfattas? Bör en åtskillnad göras I praktiken kan regeln om att alla kort måste godtas ses som två separata regler: att alla kortutgivande banker måste godtas (exempel: om näringsidkarna godtar Visakort som ges ut av lokala banker måste de också godta utländska kort), och regeln om att alla kortprodukter måste godtas (exempel: om näringsidkarna godtar kreditkort för privatkunder måste de också godta de dyrare företagskorten). Generellt sett ser kommissionen inte några problem med regeln om att alla kortutgivare måste godtas, utan är snarare oroad över konkurrenseffekten av regeln om att alla kortprodukter måste godtas. 14 SV mellan konsument- och företagskort? Behövs det specifika krav för mikrobetalningar och påverkas de på något särskilt sätt? 4.3. Standardisering Om gränsöverskridande driftskompabilitet genomförs kommer betalningsanvändarna i Europa (företag, kunder och näringsidkare) att kunna dra full nytta av konkurrens, valfrihet och effektivare betalningar. Detta gäller alla elektroniska betalningar och omfattar flera aktörer i betalningsprocessen, beroende på betalningsmetod. Standardiseringen av de olika komponenterna (t.ex. protokoll, gränssnitt, applikationer och tjänster) måste emellertid vara genomgripande23 för att minimera risken för att eventuella konkurrenter utestängs och innovationen hindras. Kortbetalningar Såsom beskrivs ovan omfattar en kortbetalning ett datautbyte mellan den inlösande och den utfärdande betaltjänstleverantören (”A2I-området” – ”Acquirer to Issuer”), men också mellan näringsidkaren (eventuellt genom en fysisk betalningsterminal) och den inlösande betaltjänstleverantören (”T2A-området” – ”Terminal to Acquirer”). Inom T2A-området saknas det gemensamma gränsöverskridande standarder, och i många fall även nationella standarder. Det finns ett fåtal privata initiativ för att fastställa tekniska specifikationer, exempelvis organisationerna EPAS (Electronic Protocol Application Software) och C-TAP (Common Terminal Acquirer Protocol). Dessa projekt utvecklas emellertid ofta isolerat och i olika riktningar, eftersom de drivs av skilda kommersiella intressen. Det splittrade standardiseringsarbetet har en tredelad effekt. För det första begränsar bristen på gemensamma standarder utbudet av möjliga betaltjänstleverantörer till nationella inlösande betaltjänstleverantörer, vilket hindrar målet att uppnå en konkurrenskraftig inre marknad för betalningstjänster. För det andra måste näringsidkarna underhålla olika system och protokoll för att behandla data i inlösenprocessen – minst ett för varje land de är verksamma i, men i många fall ännu fler, vilket begränsar möjligheterna att centralisera verksamheten och minskar effektivitetsvinsterna. För det tredje leder avsaknaden av gemensamma standarder på T2A-området ofta till att betalkort inte godtas utomlands, en negativ konsekvens för konsumenterna som inte överensstämmer med bestämmelserna om den inre marknaden och en gemensam valuta för kontantbetalningar i euroländerna. På A2I-området är situationen inte heller tillfredsställande. Betalningsprocessen mellan banker (godkännande, clearing och avveckling av transaktioner) sker för närvarande enligt olika regler för olika kortsystem. En fullständig åtskillnad av systemen och betalningsprocessen (se punkt 4.1.4) kommer att kräva standarder för driftskompabilitet mellan systemen när det gäller A2I-behandling. Branschens standardiseringsinsatser på A2I-området är begränsade för närvarande och har hittills inte heller vunnit ett särskilt stort gensvar bland alla marknadsaktörer. Det tredje problemet är certifiering. Varje land och kortsystem har egna kriterier och bedömningsprocesser för obligatorisk certifiering av chipkort, betalningsterminaler etc. Certifiering är emellertid centralt för att garantera betalningssäkerhet, men eftersom varken 23 SV Del 7. Standardiseringsavtal – Riktlinjer för tillämpningen av artikel 101 i fördraget om Europeiska unionens funktionssätt på horisontella samarbetsavtal (EUT C 11, 14.1.2011, s. 1). 15 SV chipkort eller betalningsterminaler är harmoniserade på EU-nivå leder de till alltför höga kostnader för kort- och terminaltillverkare. De marknadsdrivna initiativen OSeC (Open Standards for Security and Certification) och CAS (Common Approval Scheme) lanserades just för att hantera denna fråga. De inledande resultaten ser lovande ut, men initiativen har ännu inte gett några konkreta resultat på marknaden. Europeiska betalningsrådet har inrättat CSG (Cards Stakeholder Group), som är en övergripande arbetsgrupp för intressenter på området för betalningskort, med företrädare från strategiska sektorer, till exempel näringsidkare, betalningsförmedlare, kortsystem, betaltjänstleverantörer och teknikleverantörer. CSG arbetar för närvarande med en standardiseringsvolym för SEPA Cards, som är den femte versionen av den ursprungliga version som offentliggjordes i december 2010. Syftet med standardiseringsvolymen är att harmonisera SEPA-standarderna så att ”alla SEPA-kort fungerar tekniskt sett i varje SEPA-terminal”, och främja harmoniserade förfaranden och standarder för certifiering. Hittills har de konkreta resultaten dock varit begränsade när det gäller att skapa en verkligt integrerad marknad för betalkort. E- och m-betalningar I oktober 2010 publicerade Europeiska betalningsrådet och GSMA, den globala sammanslutningen av mobiloperatörer, en rapport om mobiloperatörernas och bankernas roll och ansvar i hanteringen av trådlösa tillämpningar24. Bank/kortsektorn och mobilnätsoperatörer har följaktligen inlett diskussioner om samarbete och standardisering. Men det krävs konkreta resultat och det finns också flera stora luckor som måste åtgärdas för att man ska kunna uppnå ett stabilt ekonomiskt system som bygger på konsekventa affärsmodeller för mobilbetalningar som fungerar över gränserna. Standardiseringsarbetet med m-betalningar bör ha som mål att säkra fullständig driftskompabilitet mellan m-betalningslösningar och stödja öppna standarder för att möjliggöra rörlighet för konsumenterna. Med tanke på de särskilda egenskaperna hos m-betalningar bör standardiseringsarbetet omfatta frågan om möjligheten att överföra mobilbetalningsapplikationer (dvs. att konsumenten tar med sig sina betalningsapplikationer när de byter mobilnätsoperatör). Problemen med bristen på gemensamma standarder förefaller vara mindre för elektroniska betalningar. Detta beror delvis på användningen av internet som en gemensam plattform med fastställda kommunikationsprotokoll. Även om e-betalningar inleds på nätet behandlas de ofta som vanliga kortbetalningar eller behandlas genom onlinebankplattformar i nästa skede. Problemet med e-betalningar är därför snarare bristen på driftskompabilitet mellan aktörerna i betalningskedjan (se punkt 4.4.) än att det saknas standarder. Slutligen bör standardisering också innebära att lösningar för e- och m-betalningar som erbjuds konsumenterna är lättillgängliga och användarvänliga. Frågor 18) 24 SV Håller du med om att det skulle vara bra med gemensamma standarder för kortbetalningar? Vilka är de största luckorna, om det finns några? Finns det andra http://www.europeanpaymentscouncil.eu/knowledge_bank_detail.cfm?documents_id=423 16 SV aspekter som är speciella för kortbetalningar än de tre som nämns ovan (A2I, T2A, certifiering), som skulle kunna förbättras med hjälp av ökad standardisering? 19) Är de befintliga ledningsstrukturerna tillräckliga för att samordna, driva på och se till att gemensamma standarder godkänns och genomförs inom en rimlig tidsram? Är alla intressentgrupper tillräckligt representerade? Kan konfliktlösningen förbättras på något särskilt sätt och kan insatserna för att nå samförstånd påskyndas? 20) Bör europeiska standardiseringsorgan, till exempel Europeiska standardiseringskommittén (CEN) eller Europeiska institutet för telekommunikationsstandarder (ETSI) spela en aktivare roll i standardiseringen av kortbetalningar? Inom vilka områden tror du att de skulle kunna göra bäst nytta och vilka resultat skulle deras medverkan kunna leda till? Finns det några andra nya eller befintliga organ som skulle kunna underlätta standardiseringen av kortbetalningar? 21) När det gäller e- och m-betalningar, anser du att det finns några särskilda områden där ökad standardisering skulle vara centralt för att stödja grundläggande principer, såsom öppen innovation, överförbara applikationer och driftskompabilitet? Om så är fallet, vilka? 22) Bör europeiska standardiseringsorgan som CEN eller ETSI spela en aktivare roll i standardiseringen av e- eller m-betalningar? Inom vilka områden tror du att de skulle kunna göra bäst nytta och vilka resultat skulle deras medverkan kunna leda till? 4.4. Driftskompabilitet mellan betaltjänstleverantörer Samarbete är ett grundläggande krav i en nätverksindustri som betalningar, eftersom alla betalningar kräver ett avtal mellan betalningsavsändarens och betalningsmottagarens betaltjänstleverantör. För att se till att alla betalningar når mottagaren utan förluster för de aktörer och förmedlare som deltar i transaktionen är det därför önskvärt med ökad samordning i form av fullständig driftskompabilitet. Förutom insatserna för att undanröja de hinder som nämns ovan, särskilt när det gäller inlösande banker och kommersiella regler, kan principen om driftskompabilitet enligt kommissionens förslag om kontoöverföringar och autogiro tillämpas på kortmarknaden. 4.4.1. Driftskompabilitet för mobilbetalningar Marknaden för mobilbetalningar i Europa befinner sig fortfarande i sin linda. Ett av de största hindren för ett brett upptag av m-betalningar är det låsta läge som råder mellan mobilnätsoperatörer, traditionella betaltjänstleverantörer (banker) och andra aktörer, till exempel tillverkare eller applikationsutvecklare. Mobilnätoperatörerna verkar vilja behålla kontrollen över branschen, åtminstone sin roll som säkerhetsansvariga för tjänsten. Samtidigt vill aktörer inom e-betalningsområdet utöka sin verksamhet till att omfatta den mobila miljön (både för distansbetalningar och betalningar på kort avstånd). Det förefaller sannolikt att privata aktörer som kontrollerar standarderna, och följaktligen driftskompabiliteten, kommer att dominera hela betalningskedjan, dvs. själva apparaten, applikationsplattformen och säkerhetsansvaret. I denna situation finns det en allvarlig risk för splittring genom privatägda lösningar. Dessutom bör man inte förbise betydelsen av andra sektorer som kan vara involverade i driftskompabilitetsaspekterna utan att spela en ledande SV 17 SV roll i standardiseringsstrategin, exempelvis kollektivtransporten (biljettbetalning) eller hälsosektorn (kortbaserade sjukförsäkringsbetalningar). 4.4.2. Driftskompabilitet för elektroniska betalningar Europeiska betalningsrådet har beslutat att inte inrätta ett eget onlinebanksystem, utan föreslår i stället att en ram för driftskompabilitet ska utvecklas som möjliggör konkurrens mellan olika system som de enskilda bankerna själva kan bestämma om de vill ansluta sig till. Hittills har inga betaltjänstleverantörer som inte är banker tillåtits delta i detta arbete25. Tre bankbaserade system26 har arbetat med ett ”genomförbarhetskoncept” för att testa driftskompabiliteten mellan systemen. Det är ännu för tidigt att säga om projektet skulle kunna utökas till ett EU-omfattande system. Samtidigt har EBA Clearing, ett clearing- och avvecklingsföretag med nästan 70 banker som aktieägare, aviserat ett initiativ för e-betalningar baserat på onlinebanker. Företaget räknar med att lansera ett pilotsystem i maj 2012. 4.4.3. Driftskompabilitet och konkurrens Det bör göras åtskillnad mellan teknisk driftskompabilitet och kommersiell driftskompabilitet, dvs. näringsidkarens möjlighet att välja inlösande bank och kundernas möjlighet att välja utfärdande bank, oavsett var den är etablerad. Det är också viktigt att lösa problemen med driftskompabilitet i trepartssystem jämfört med fyrpartssystem. Frågor 23) Finns det något segment i betalningskedjan (betalningsavsändare, betalningsmottagare, betalningsmottagarens betaltjänstleverantör, betalningsförmedlare, kortsystem, betalningsavsändarens betaltjänstleverantör) där bristen på driftskompabilitet är särskilt märkbar för närvarande? Hur skulle detta kunna åtgärdas? Hur stor grad av driftskompabilitet skulle krävas för att undvika en splittring av marknaden? Skulle man kunna ta fram minimikrav för driftskompabilitet, särskilt för e-betalningar? 24) Hur skulle det nuvarande låsta läget när det gäller driftskompabilitet för m-betalningar och den långsamma utvecklingen av e-betalningar kunna lösas? Är de befintliga ledningsstrukturerna tillräckliga för att samordna, driva på och införa driftskompabilitet inom en rimlig tidsram? Är alla intressentgrupper tillräckligt representerade? Kan konfliktlösningen förbättras på något särskilt sätt och kan insatserna för att nå samförstånd påskyndas? 4.5. Betalningssäkerhet Betalningssäkerhet för massbetalningar är en nödvändig förutsättning för både betalningsanvändare och näringsidkare. Konsumenterna är med all rätt oroliga över detta, med tanke på de ofta förekommande nyheterna om bedrägerier och dataintrång, och är därför särskilt känsliga för säkerhetsfrågor i samband med kort- och internetbetalningar. Det offentliga samrådet om framtiden för e-handeln på den inre marknaden har bekräftat detta, 25 26 SV Europeiska kommissionen har inlett ett förfarande om standardisering för att garantera interoperabilitet på området e-betalningar. iDEAL (tyskt), EPS (österrikiskt) och Giropay (tyskt). 18 SV problemen med betalningssäkerheten ansågs vara ett av de största hindren för en omfattande användning av elektronisk handel. Säkerhetskraven handlar främst om att förebygga bedrägerier. Den kontinuerliga ersättningen av kort med namnunderskrift (som är försedda med en magnetremsa för kortläsning) med kort med chip och pinkod (EMV-kompatibla kort) har bidragit till att antalet bedrägerier vid köpstället har minskat betydligt på EU-nivå. Vid årsslutet 2010 var cirka 90 procent av alla terminaler för kortbetalning vid försäljningsställena och 80 procent av alla betalkort i EU EMV-kompatibla. Detta har alltså bidragit till att minska kortbedrägerier vid fysiska betalningstransaktioner, men nu ökar bedrägerierna alltmer vid kortbetalningar på distans, särskilt internetbetalningar. Korttransaktioner på distans utgör endast en mindre andel av alla korttransaktioner, men står redan för de flesta kortbedrägerierna. Elektroniska betalningar utan kort är också sårbara för bedrägeri. Möjliga åtgärder för att motverka bedrägerier när det gäller onlinebanker eller andra betalningstransaktioner via internet är till exempel en metod som benämns tvåfaktorsautentisering, dvs. användning av en pinkod tillsammans med ett engångslösenord via sms eller en säkerhetsdosa. Det måste emellertid finnas en lämplig avvägning mellan säkerhetsaspekterna och vikten av att systemen är snabba och lätta att använda. En annan viktig fråga på detta område är dataskydd. Alla betalningssätt som nämns i denna grönbok medför behandling av personuppgifter och användning av elektroniska kommunikationsnätverk. Känslig kundinformation måste behållas inom en säker betalningsinfrastruktur, såväl vid behandling som vid lagring av uppgifter. I direktiven 95/46/EG27 och 2002/58/EG28 fastställs den rättsliga ramen för behandling av personuppgifter inom EU och reglerna för den behandling av personuppgifter som utförs av de olika aktörer som deltar i en betalning. Detta är ett stort ansvar för alla marknadsaktörer som deltar i en betalningstransaktion. Det är mycket viktigt att autentiseringsmekanismerna för betalningstransaktioner redan från början är utrustade med de funktioner som behövs för att uppfylla dataskyddskraven. Det antal parter som har tillgång till autentiseringsdata under eller efter en betalningstransaktion bör följaktligen begränsas till de parter som är absolut nödvändiga för att utföra transaktionen. En integrerad marknad för säkra internetbetalningar skulle potentiellt sett kunna underlätta kampen mot webbsidor med olagligt innehåll eller som säljer förfalskade produkter. I enlighet med lämpliga, på förhand fastställda förfaranden skulle betaltjänstleverantörer kunna åläggas att vägra utföra ekonomiska transaktioner på webbsidor som tidigare identifierats som olagliga. Frågor 25) 27 28 SV Anser du att fysiska transaktioner, inklusive transaktioner med EMV-kompatibla kort och m-betalningar på korta avstånd, är tillräckligt säkra? Om inte, vilka säkerhetsbrister finns det och hur kan de lösas? Europaparlamentets och rådets direktiv 95/46/EG av den 24 oktober 1995 om skydd för enskilda personer med avseende på behandling av personuppgifter och om det fria flödet av sådana uppgifter (EGT L 281, 23.11.1995, s. 31). Europaparlamentets och rådets direktiv 2002/58/EG av den 12 juli 2002 om behandling av personuppgifter och integritetsskydd inom sektorn för elektronisk kommunikation (direktiv om integritet och elektronisk kommunikation) (EGT L 201, 31.7.2002, s. 37). 19 SV 26) Är kompletterande säkerhetskrav (t.ex. tvåfaktorsautentisering eller användning av säkra betalningsprotokoll) nödvändiga för distansbetalningar (kortbetalningar, e-betalningar eller m-betalningar)? Om så är fallet, vilka strategier/tekniker är effektivast? 27) Bör betalningssäkerheten understödjas av lagstiftning, eventuellt i samband med andra digitala autentiseringsinitiativ? Vilka kategorier av marknadsaktörer bör omfattas av en sådan rättslig ram? 28) Vilka mekanismer är mest lämpliga för att garantera skyddet av personuppgifter och efterlevnaden av de rättsliga och tekniska kraven i EU-lagstiftningen? 5. GENOMFÖRANDE AV STRATEGIER/STYRNING 5.1. Styrning av SEPA Hittills har SEPA främst drivits som ett självreglerande projekt, som har inrättats och förvaltats av den europeiska banksektorn via Europeiska betalningsrådet, med starkt stöd från ECB och kommissionen. Europeiska betalningsrådets styrelse är ansvarig för att förvalta SEPA-systemen och dess ramar och för att införa nya regler eller ändringar av dessa system eller ramar. När det gäller medlemmarna i betalningsrådet har förutom banker för närvarande betalningsinstitut en plats i styrelsen, medan andra betaltjänstleverantörer, betalningsförmedlare, marknadsaktörer på materialsidan (t.ex. programvaruförsäljare eller terminaltillverkare) och användare däremot inte är företrädda. För att förbättra intressenternas deltagande i styrningen av SEPA på EU-nivå inrättade kommissionen och ECB ett gemensamt högnivåorgan, ”SEPA-rådet”, i mars 2010. SEPA-rådet samlar representanter på hög nivå från utbuds- och efterfrågesidan på betalningsmarknaden. Syftet är att främja en integrerad marknad för massbetalningar i euro och skapa samförstånd kring de kommande stegen för att slutföra SEPA. SEPA-rådet har inga lagstiftningsmässiga befogenheter och kan inte utfärda bindande bestämmelser. När förordningen om antagande av tekniska krav för betalningar och autogireringar i euro antas kan en mer direkt involvering av EU-institutionerna i SEPA: styrelse bli aktuell. I detta sammanhang kan man överväga att ge en större roll åt tillsyn, exempelvis via ECB, kommissionen eller Europeiska bankmyndigheten. Fråga 29) Hur bedömer du den nuvarande styrningen av SEPA på EU-nivå? Ser du några brister i systemet, och om så är fallet, har du några förslag om hur styrningen av SEPA kan förbättras? Hur anser du att avvägningen mellan en reglerande och en självreglerande strategi bör se ut? Håller du mer om att de europeiska lagstiftande och övervakande organen bör spela en mer aktiv roll med att driva fram SEPAprojektet? 5.2. Styrning på området för kortbetalningar, m-betalningar och e-betalningar För att öka intressenternas deltagande har Europeiska betalningsrådet inrättat forumen Customer Stakeholders Forum (för SEPA-kontoöverföringar och SEPA-autogiro) och SV 20 SV Cards Stakeholders Group (för kortbetalningar). Båda dessa forum leds gemensamt av betalningsrådet och företrädare för slutanvändarna. När det gäller självreglering fastställs de principer och villkor som banker, betalningsförmedlare och kortsystem måste följa för att vara SCF- eller SEPA-kompatibla i SEPA Cards Framework (SCF), som har antagits av betalningsrådet och har status som frivillig uppförandekod. SCF behöver dock klargöras ytterligare. Trots att man starkt uppmuntrar de operatörer som är villiga att godta betalningar i euro att bli SEPA-kompatibla, har SCF dock inte enhälligt stöd bland intressenterna, och det finns ingen formell mekanism för att tolka, övervaka och genomföra SEPA-kompabilitet för kortsystem eller för att lösa eventuella tvister. Arbetet med att inrätta en lämplig ram för e- och m-betalningar har till exempel gått långsamt och integrationsinsatserna har hittills lett till få konkreta resultat, vilket leder till att målen att uppnå driftskompabilitet, ökad valfrihet och stordriftsfördelar har försenats. Det låsta läget och de osäkerhetsfaktorer som finns leder sannolikt till att marknadsdeltagarna hellre vill ”vänta och se”. Med tanke på att det för närvarande saknas ett konkret åtagande för detta så viktiga initiativ för EU-ekonomin i stort, krävs det en heltäckande strategi som omfattar lagstiftning och självreglering samt efterlevnad och kontroll av konkurrensreglerna om man ska kunna uppnå en integrerad marknad. Frågor 30) Hur bör standardiserings- och driftskompabilitetsaspekterna hanteras inom ramen för den nuvarande styrningsmodellen? Finns det ett behov av att öka andra intressenters än bankers deltagande? Hur bör detta göras i så fall (t.ex. genom offentliga samråd, samförståndsavtal, genom att ge SEPA-rådet i uppgift att utfärda riktlinjer för vissa tekniska standarder etc.)? Bör man låta marknadsdeltagarna driva marknadsintegrationen på EU-nivå och framför allt besluta om och på vilka villkor betalningssystem i andra valutor än euro ska kopplas till de befintliga betalningssystemen i euro? Om inte, hur ska denna fråga lösas? 31) Bör offentliga myndigheter ha en uppgift i detta sammanhang och i så fall vilken? Skulle man till exempel kunna överväga ett samförståndsavtal mellan de offentliga myndigheterna i EU och EFC där man fastställer tidsfrister och en arbetsplan med specifika delmål (”milstolpar”) och specifika måldatum? 6. ALLMÄNNA ANMÄRKNINGAR Fråga 32) I denna grönbok behandlas särskilda aspekter av betalningsmarknaden för kort, e- och m-betalningar och hur denna marknad fungerar. Anser du att några viktiga frågor saknas i grönboken eller inte behandlas tillräckligt detaljerat? 7. NÄSTA STEG Kommissionen uppmanar alla intresserade parter att lämna sina synpunkter på ovanstående frågor. Svaren ska skickas till [email protected] och ska ha inkommit till kommissionen senast den 11 april 2012. SV 21 SV Synpunkterna behöver inte täcka alla de frågor som tas upp i denna grönbok. Ange tydligt vilka frågor dina synpunkter avser. Ge gärna konkreta argument för eller emot de alternativ och förslag som presenteras i grönboken. Som en uppföljning av grönboken, och på grundval av de svar som lämnas in, kommer kommissionen andra kvartalet 2012 att fatta ett beslut om hur den ska gå vidare. Eventuella förslag kommer att antas fjärde kvartalet 2012 eller första kvartalet 2013. För varje initiativ, både lagstiftningsinitiativ och andra initiativ, kommer det att göras en grundlig konsekvensanalys. De inkomna bidragen kommer att offentliggöras på internet. För information om behandlingen av dina personuppgifter och ditt bidrag råder vi dig att läsa det bifogade meddelandet om särskilt skydd av personuppgifter. SV 22 SV Bilaga 1: Användning av olika betalningsinstrument Diagram 1: Kontantlösa betalningar i EU– volym per betalningsinstrument Icke-kontanta betalningar i EU, 2008 volym per betalningsinstrument checkar 7,50% övrigt 1,00% betalningar 27,80% Betalningar Autogirering Kort Checkar Övrigt autogirering 26,00% kort 37,70% Källa: ECB, jämförande tabeller, detaljistbetalningar Tabell 1: Kortbetalningar i EU (2009) Årligt värde på transaktioner vid köpstället per kort (euro) Antal betalkort utfärdade per capita Antal korttransaktioner per capita29 Genomsnittligt värde på korttransaktioner per kort (euro) Belgien 1,78 92 55 52 2 843 Tyskland 1,54 30 64 20 1 247 Estland 1,37 116 17 85 1 405 Irland 1,22 72 73 56 4 237 Grekland 1,35 8 101 5 487 Spanien 1,62 47 46 27 1 234 Frankrike 1,35 107 49 80 3 905 Italien 1,15 24 80 22 1 788 Cypern 1,54 40 87 25 2 072 Luxemburg 2,00 109 76 57 4 166 Malta 1,55 27 63 18 1 108 Nederländerna 1,83 125 42 68 2 902 Österrike 1,24 46 63 28 1 395 Medlemsstat 29 30 SV Antal transaktioner vid köpstället per kort30 Omfattar inte korttransaktioner med elektroniska pengar. Transaktioner vid köpstället: omfattar transaktioner via betalningsterminaler på köpställen både inom medlemsstaten och utanför den. 23 SV Portugal 1,89 100 39 53 2 060 Slovenien 1,66 54 37 32 1 187 Slovakien 0,94 21 57 15 596 Finland 1,74 172 34 100 3 402 Deltotal euroområdet 1,45 58 52 40 2 066 Bulgarien 1,01 2 78 2 138 Tjeckien 0,89 17 38 21 813 Danmark 1,25 180 47 129 5 875 Lettland 1,10 43 20 37 698 Litauen 1,29 28 18 22 384 Ungern 0,88 18 27 21 1 028 Polen 0,87 18 25 21 539 Rumänien 0,60 4 39 7 251 Sverige 1,85 182 40 89 2 735 Storbritannien 2,33 132 58 56 3 294 Totalt EU27 1,45 63 52 43 2 194 Källa: ECB:s betalningsstatistik, februari 2011 SV 24 SV Bilaga 2: Bakgrundsinformation om multilaterala förmedlingsavgifter En multilateral förmedlingsavgift kan vara en procentandel, en schablonavgift eller en kombinerad avgift (en procentandel och en schablonavgift). En rad olika multilaterala förmedlingsavgifter tillämpas i EU. Alla dessa avgifter är inte offentliga. Till följd av informella och formella överenskommelser med kommissionen offentliggör MasterCard och Visa Europe för närvarande de multilaterala förmedlingsavgifter som de har fastställt (i ett antal länder fastställs förmedlingsavgifterna av lokala banksammanslutningar inom ramen för MasterCard- och Visasystemen, och avgifterna offentliggörs normalt inte). För MasterCard och Visa Europe varierar, beroende på kortkategori och land, de multilaterala förmedlingsavgifterna från noll (Maestro Schweiz) till 1,62 procent (MasterCard betalkort i Polen) och 1,90 procent (Visa betalkort och företagskort i Polen). Enligt sin informella överenskommelse med kommissionen har MasterCard sänkt sina multilaterala förmedlingsavgifter för gränsöverskridande betalkort och kreditkort för privatpersoner till 0,20 procent respektive 0,30 procent. Visa Europe har sänkt sin multilaterala förmedlingsavgift för gränsöverskridande transaktioner med betalkort för privatpersoner och transaktioner med dessa kort i nio EU-medlemsstater till 0,20 procent. Det riktmärke som använts i dessa överenskommelser är det så kallade turisttestet eller ”merchant indifference”-metoden (MIT). Enligt denna metod fastställs den multilaterala förmedlingsavgiften till en nivå där kortbetalning inte leder till högre kostnader för affärsidkarna än kontantbetalningar, vilket innebär att det inte spelar någon roll för affärsidkaren vilket betalningssätt som används. Denna nivå kan därför betraktas som en garanti för att näringsidkarna och deras kunder kan tillgodogöra sig några av de fördelar i form av effektivitetsvinster som det är meningen att multilaterala förmedlingsavgifter ska ge. I vissa fall har konkurrensmyndigheterna godtagit formella eller informella överenskommelser om vissa bestämda nivåer på avgifter mellan banker och andra villkor31. Fyrpartssystem och trepartssystem Multilaterala förmedlingsavgifter är tillämpliga på transaktioner med betalkort vid köpstället, dvs. transaktioner som görs av kortinnehavaren i näringsidkarens butik. I ett fyrpartssystem ingår den utfärdande betaltjänstleverantören ett avtal med kortinnehavaren (betalningsavsändaren) och näringsidkaren ingår ett avtal med den inlösande betaltjänstleverantören (eller betalningsmottagarens betaltjänstleverantör) för att lösa in de kortbetalningar som görs i näringsidkarens betalningsterminal. Den inlösande betaltjänstleverantören tar ut en serviceavgift av näringsidkaren för sina tjänster. Förmedlingsavgifterna för sådana system är de avgifter som tas ut av den utfärdande betaltjänstleverantören för de transaktioner som görs med de kort som den har utfärdat. Den kostnad som dessa avgifter utgör bärs av den inlösande betaltjänstleverantören och överförs sedan på näringsidkaren genom höjda förmedlingsavgifter. Förmedlingsavgiften avgör i stor utsträckning det pris som betaltjänstleverantörerna tar ut av näringsidkarna för att de godtar kort. Multilaterala förmedlingsavgifter påverkar följaktligen priskonkurrensen mellan de inlösande betaltjänstleverantörerna till nackdel för näringsidkarna, och i nästa led 31 SV Visa, MasterCard, Pagobancomat, Groupement. 25 SV konsumenterna32, särskilt i kombination med de andra affärsmetoder som beskrivs i punkterna 4.1 och 4.2 i denna grönbok. PLATTFORM Nätverksavgifter Nätverksavgifter MIF UTFÄRDANDE BANK Avgifter för kortinnehavare KORTINNEHAVARE INLÖSANDE BANK Serviceavgifter för näringsidkare NÄRINGSIDKARE Trepartssystem, som ibland kallas patentskyddade kortsystem, skiljer sig från fyrpartssystemen, eftersom transaktionen endast involverar betalningsavsändaren/kortinnehavaren, betalningsmottagaren/näringsidkaren och systemet, medan transaktionen i ett fyrpartssystem involverar betalningsavsändaren/kortinnehavaren, den utfärdande betaltjänstleverantören (betalningsavsändarens betaltjänstleverantör) och betalningsmottagaren/näringsidkaren och näringsidkarens betaltjänstleverantör (den inlösande betaltjänstleverantören eller betalningsmottagarens betaltjänstleverantör). Detta innebär att kortsystemets roll i det senare fallet främst begränsas till att tillhandahålla den nödvändiga infrastrukturen. I ett trepartssystem är endast en betaltjänstleverantör involverad, som samtidigt är den utfärdande och den inlösande betaltjänstleverantören. När systemet utfärdar licenser för att utfärda kort och lösa in betalningar till flera betaltjänstleverantörer är det dock inte ett ”rent” trepartssystem, utan liknar ett fyrpartssystem. I ”rena” trepartssystem har betaltjänstleverantörerna inte enats om den multilaterala förmedlingsavgift som ska tas ut. De enda avgifterna är de avgifter som betalas av kortinnehavaren (årsavgifter, avgifter per transaktion etc.) och de serviceavgifter som betalas av näringsidkaren. Systemet kan dock använda de avgifter det får in till att subventionera en ”gren” eller den andra (dvs. näringsidkaren eller kortinnehavaren), vilket leder till en implicit multilateral förmedlingsavgift. 32 SV Se kommissionens beslut riktade till MasterCard och Visa – kommissionens beslut av den 19 december 2007 om ett förfarande enligt artikel 81 i EG-fördraget och artikel 53 i EES-avtalet – ärende COMP/34.579 – MasterCard, ärende COMP/36.518 – EuroCommerce, ärende COMP/38.580 – Commercial Cards, och kommissionens beslut av den 8 december 2010 om ett förfarande enligt artikel 101 i EUF-fördraget och artikel 53 i EES-fördraget – ärende COMP/39.398 – Visa MIF. 26 SV EUROPEAN COMMISSION Brussels, 11.1.2012 COM(2011) 941 final GREEN PAPER Towards an integrated European market for card, internet and mobile payments (Text with EEA relevance) GREEN PAPER Towards an integrated European market for card, internet and mobile payments (Text with EEA relevance) 1. INTRODUCTION Secure, efficient, competitive and innovative electronic payments are crucial if consumers, retailers and companies are to enjoy the full benefits of the Single Market, and increasingly so as the world moves beyond bricks-and-mortar trade towards e-commerce. The way goods and services are purchased in Europe is fundamentally changing. As EU citizens and businesses become increasingly active outside their country of origin, electronic payments that work smoothly across borders significantly facilitate their daily lives. Building on achievements in the field of retail payments, Europe has an opportunity to be at the cutting edge of what ‘making a payment’ could mean in the future, be it with a payment card, on the internet or by using a mobile phone. A first important milestone on this journey is the Single Euro Payments Area (SEPA), which is based on the premise that there should be no distinction between cross-border and domestic electronic retail payments1 in euro across the EU. The SEPA project covers the key retail payment instruments: credit transfers, direct debits and payment cards. From this basis, SEPA should be a springboard to creating a competitive and innovative European payments market in two ways. The first concerns the ever-growing proportion of on-line or internet payments (e-payments) and mobile payments (m-payments). Above all, the mass take-up of smart phones is changing the payments landscape and is leading to new payment applications, for example electronic purses, replacing wallets and physical cards, or virtual public transport tickets stored in a mobile phone. Here, the pan-European SEPA payment instruments can provide the basis for more integrated and secure payment innovations. Secondly, the existing standards and rules developed under SEPA could be re-applied to payment instruments in non-euro currencies, thereby taking the boundaries of a Single Market for payments beyond euro-denominated transactions. The benefits of more market integration would mainly stem from four drivers: 1) 1 EN More competition — in a network industry, such as payments, market access for new entrants or competitors from other Member States is facilitated through integration. Based on common open standards, service providers could offer their existing payment solutions in more than one country. This would expand their business base and hence create an additional incentive for innovation. As a result, the costs and prices of providing payments would converge downwards. Moreover, more Retail payments are defined as payment transactions where at least one party of the transaction (i.e. the payer, the beneficiary or both) is not a financial institution. Hence, retail payments represent all payment transactions which do not take place between two banks. 2 EN competition could mitigate the current domination of the payment cards market by the two existing international card schemes. 2) More choice and transparency for consumers — with a broader range of competitive services, payment users could choose the payment instruments and providers that best serve their needs. Today, the cost implications of the choice they make are often not visible to consumers2. Due to hidden costs, often the most expensive payment method is used and costs are indirectly passed to all consumers through increased prices. By contrast, an integrated and transparent market would steer consumers towards the most efficient payment instruments. 3) More innovation — an integrated market increases scale effects. This means that existing players would have more opportunities to save costs or increase revenue. Furthermore, the incentives for innovation by new market entrants would be higher and the geographical scope of innovation would increase. 4) More payment security and customer trust — in line with the progress achieved in safe and secure payments at the point-of-sale, an integrated market would increase the security of, and consumer’s trust in, remote payments, such as e-payments and m-payments. An integrated EU market for payment services could also produce, as a by-product, administrative data that could be used for the production of harmonised statistics. This would increase the quality and scope of EU statistics, with no additional costs for companies and limited investment for the statistical community. This Green Paper assesses the current landscape of card, internet and mobile payments in Europe, identifies the gaps between the current situation and the vision of a fully integrated payments market and the barriers which have created these gaps. The objective of the Green Paper is to launch a broad-scale consultation process with stakeholders to validate or contribute to the Commission’s analysis and to help identify the right way to improve market integration. 2. CURRENT PAYMENTS LANDSCAPE AND ITS SHORTFALLS The euro retail payments market is one of the largest in the world and involves millions of companies and hundreds of millions of citizens. According to statistics from the European Central Bank (ECB), in 2009 almost 58 billion retail payment transactions were made in the euro area alone. Annex 1 provides a breakdown by payment instrument. The economic benefits of integrating this market are substantial. For example, studies suggest that full migration to SEPA for credit transfers, direct debits and payment cards could yield direct and indirect benefits of more than EUR 300 billion over a six-year period. The current degree of payment integration at European level varies markedly between the various payment instruments (such as credit transfers, direct debits and payment cards) and channels (e- or mpayments) used to make a payment. 2 EN This is the result of complex fees between the different payment service providers involved in the payment transaction and of charges from the payment service provider to the merchant selling a good or service. 3 EN 2.1. Core payment instruments (credit transfers and direct debits) Credit transfers and direct debits are the only payment instruments for which specific panEuropean payment schemes exist, namely the SEPA Credit Transfer (SCT) and SEPA Direct Debit (SDD) rulebooks developed by the European Payments Council (EPC) for payments in euro. In December 2010, the Commission presented a proposal for a Regulation setting obligatory deadlines for migrating national payment schemes to pan-European schemes3. Reaching this essential milestone will lay the foundation for further market integration for the payment instruments and channels described below. 2.2. Payment cards Payment cards are the most common and frequently used electronic payment instrument for retail payments. In terms of volume (number of transactions), card payments represented a third of all retail payments in 2009. There were some 726 million payment cards in use in the EU, representing 1.45 cards per capita. On average, EU consumers spent EUR 2 194 per card in 43 point-of-sale card transactions (in 20094, see Annex 1 for country specific data). However, integration of the European payment card market is far from complete and tangible results are still limited. A steep increase of the volume of card payments over the past decade and the resulting large scale effects have not led to any significant fall in consumer costs and inter-bank or merchant fees. Moreover, domestic debit card schemes are often not accepted outside the Member State of origin, which hinders the development of the Single Market. Fraudulent use of payment cards also remains an issue, especially for remote transactions. 2.3. Payments through the internet (e-payments) E-payments are payments made over the internet, usually in one of these three ways: 1) Making a remote payment card transaction through the internet. 2) Online-banking based credit transfers or direct debits under which the payer uses an online banking portal for authentication (currently only operational at domestic level)5. 3) Payments through e-payment providers, with which the consumer has set up an individual account. Accounts can be funded through ‘traditional’ payment methods, for example bank transfers or credit card payments. With the emergence of e-commerce, i.e. the buying and selling of products over the internet, e-payments play an increasingly important role. According to Forrester Research6, the number of online shoppers in Europe is forecast to increase from 141 million in 2009 to 190 million by 2014. Annual growth rates of the e-commerce market size over the next five years are projected at around 10 %. Average spending per capita at EU level is forecast to rise from 3 4 5 6 EN Proposal for a Regulation establishing technical requirements for credit transfers and direct debits in euros and amending Regulation (EC) No 924/2009, COM(2010)775, http://eur-lex.europa.eu/LexUriServ/LexUriServ.do?uri=CELEX:52010PC0775:EN:NOT. Source: ECB Payment Statistics, February 2011. For detailed country statistics see Annex 1. These transactions can either be made directly through the payer’s online banking system or via a third party (e.g. Ideal in the Netherlands, Giropay and Sofortüberweisung in Germany or EPS in Austria). http://www.forrester.com/ER/Press/Release/0,1769,1330,00.html 4 EN EUR 483 in 2009 to EUR 601 in 2014. Despite its significant growth potential, e-commerce currently represents only 3.4% of all European retail trade7, so there still is considerable untapped growth potential. According to a public consultation on the future of electronic commerce8, payments have been identified as one of the main barriers to the future growth of e-commerce. The related key issues identified in the consultation include the diversity of payment methods across Member States, the cost of payments for consumers and merchants, especially for low-value payments (micro-payments) and payment security. The lack of a coherent and comprehensive (self-) regulatory framework currently leads to a European e-payments environment that is largely fragmented along national borders with a small number of successful domestic e-payment schemes and a limited number of large international players from outside Europe. 2.4. Mobile payments (m-payments) M-payments are payments for which the payment data and the payment instruction are initiated, transmitted or confirmed via a mobile phone or device. This can apply to online or offline purchases of services, digital or physical goods. Mobile payments can be classified into two main categories: 1) Remote m-payments mostly take place through internet/WAP9 or through premium SMS services which are billed to the payer through the Mobile Network Operator (MNO). Most remote m-payments through the internet are currently based on card payment schemes. Other solutions, based on credit transfers or direct debits, are technically feasible and possibly as secure, efficient and competitive, but seem to have difficulties entering the market. 2) Proximity payments generally take place directly at the point of sale. Using Near Field Communication (NFC), the leading proximity technology at this stage, payments require specifically equipped phones which can be recognised when put near a reader module at the point of sale (e.g. stores, public transport, parking spaces). These definitions, in particular for remote m-payments, suggest that the line between e-payments and m-payments is blurred, and may become even more so in the future. The volume of payments made through mobile phones is currently the fastest growing of all payment methods. The rapid proliferation of smart phones with the option of installing sophisticated payment applications has fuelled this development. Juniper Research forecasts that between 2010 and 2012 the value of all m-payments worldwide will increase from USD 100 billion to USD 200 billion. Other studies suggest that the value of m-payments worldwide will surpass USD 1 trillion in 2014, totalling USD 350 billion in Europe alone. It is also estimated that one out of five smart phones will be NFC-capable by the same date. 7 8 9 EN Euromonitor 2010 http://ec.europa.eu/internal_market/consultations/2010/e-commerce_en.htm The Wireless Application Protocol (WAP) was developed by the Open Mobile Alliance (OMA), a forum for industry stakeholders to agree on common specifications for the mobile phone industry. A WAP browser is a commonly used web browser for mobile phones. 5 EN Market penetration of m-payments in the EU still has considerable unrealised potential, in comparison, for example, to the Asia/Pacific region. According to estimates by the research company Gartner, there were 7.1 million mobile payment users in Western Europe in 2010, compared to 62.8 million users in Asia/Pacific, a large share of them in Japan. One of the key reasons for the slower market take-up in Europe is the highly fragmented mobile payment market. The key market actors (mobile network operators, payment service providers, mobile phone manufacturers) have not yet agreed on a viable business model enabling inter-operable payment solutions. As a consequence, the largest and most promising global m-payment initiatives are currently launched outside Europe. Apple, Google and Visa have all announced major drives to enter the m-payment business. Efforts for m-payment integration at European level currently take place on a self-regulatory basis. In this context, the EPC is cooperating with the global association of mobile operators (GSMA) and published a White Paper on mobile payments in July 201010. The White Paper focuses on mobile payments through payment cards. As with e-payments, the lack of a concrete European framework addressing main concerns, such as technical standards, security, inter-operability, and the cooperation between market participants, risks perpetuating a fragmented m-payments market in Europe. Furthermore for both e- and m-payments, (potential) market participants seem reluctant to invest as long as the legal situation regarding scope for applying collective fee arrangements, such as for payment cards, has not been settled (see 4.1. below). 3. VISION AND OBJECTIVES According to the SEPA vision put forward by the European Commission and the ECB for electronic retail payments in euro across the EU11, there should be no distinction between cross-border and domestic payments. On the basis of the standards and rulebooks provided by SEPA, this distinction should also become obsolete for non-euro payments within the EU. This would result in a true digital Single Market at EU level. Full integration would mean: Consumers use a single bank account for all payment transactions, even if they live outside their country of origin or travel frequently throughout the EU. By accelerating innovation, payments become more convenient and adjusted to the specific circumstances of the purchasing transaction (online v offline, micro- v large-value payments, etc.). Businesses and public administrations are able to simplify and streamline their payment processes and centralise financial operations across the EU. This has significant potential to generate savings. Furthermore, common open standards and faster settlement of payment transactions improve cash-flow. Merchants are also able to benefit from cheap, efficient and secure electronic payment solutions. Increased competition makes alternatives to handling cash more attractive. In turn, this also makes moving into e-commerce more compelling and leads to improved customer experiences when making payments. 10 11 EN http://www.europeanpaymentscouncil.eu/knowledge_bank_detail.cfm?documents_id=402 and http://www.europeanpaymentscouncil.eu/knowledge_bank_detail.cfm?documents_id=557 Joint statement from the European Commission and the European Central http://www.ecb.int/press/pr/date/2006/html/pr060504_1.en.html. 6 Bank, EN Payment service providers (PSPs), i.e. banks and non-bank PSPs, are able to benefit from economies of scale through standardising payment instruments, thereby achieving cost savings after the initial investment. It opens access to new markets, both for increasing the revenue base for existing payment instruments and for launching innovations on a broader scale. Technology providers, such as software vendors, processors and IT consultants, can base their development work and solutions on pan-European instruments, facilitating innovation across the EU Member States. For this vision to become reality for card, e- and m-payments, a number of additional issues need to be addressed, such as security, freedom of choice, unhindered technical and business innovation, standardisation of the various components and interoperability. The following chapter explores these issues in more detail. 4. THE NEED TO FOSTER AND ACCELERATE MARKET INTEGRATION In line with the above vision, five potential ways to stimulate the further integration of cards, e- and m-payments have been identified. 4.1. Market fragmentation, market access and market entry across borders A number of separate issues can be identified in this context. It is important to note that these issues, while historically all stemming from commercial practices for payment cards, either are applied in the same form for e- and m-payments or at least have significant spill-over effects which affect e- and m-payments indirectly, for example when an e- or m-payment is made through the use of a payment card. 4.1.1. Multilateral Inter-change Fees (MIFs) Under the ‘classic’ business model for four-party card schemes, inter-bank fees are paid by the merchant’s PSP (the acquiring PSP) to the cardholder’s PSP (the issuing PSP) for each card transaction. Interchange fees can be agreed bilaterally, between issuing and acquiring PSPs, or multilaterally, by means of a decision binding all PSPs participating in a payment card scheme. More background on MIFs is provided in Annex 212. Competition authorities and regulators have been looking at interchange fees for some time. In certain non-EU countries13, they have been addressed by regulation. In the EU, the European Commission and national competition authorities have adopted several decisions prohibiting specific MIF arrangements under EU competition rules14. The usual justification for MIFs is that they provide a basis for issuing PSPs to encourage consumers to use a payment card. Charging MIFs enables issuing PSPs to give out cards for 12 13 14 EN The annex includes in particular more details about the analysis conducted by DG Competition under Article 101 §3 TFUE of the appropriate level of MIF using the Merchant Indifference Test (MIT). Australia, USA. Decisions in Visa, MasterCard, Polish MasterCard Decision, Hungarian MasterCard Decision, Italian MasterCard Decision. 7 EN no or low cardholder fees and potentially include bonuses15 for consumers (e.g. air miles). This ‘balancing mechanism’ can create efficiencies through greater card use. The existence of a wide variety of different (levels of) fees and the different timelines and scope of legal proceedings under way or completed at national and European level could lead to distortions in the Single Market. This could exacerbate market fragmentation, and means that retailers can not yet enjoy the benefits of a Single Market in payment cards. In addition, high MIFs may act as entry barriers to low-cost card schemes and other payment systems (e.g. e-payments and m-payments). These characteristics of MIFs generally apply with respect to four-party schemes. Three-party schemes — under which there is only one PSP servicing both payers and payees — apply an ‘implicit’ interchange fee that may raise similar issues of lack of competitive constraints. The problems of high MIFs and a lack of transparency (see 4.2) appear to be particularly relevant to merchants accepting commercial cards — i.e. payment cards issued to companies and their employees in order to allow them to pay for work-related expenses (e.g. business trips, office supplies)16 — under which card holders may be incentivised with bonuses and other advantages to make use of this means of payment. Questions 1) Under the same card scheme, MIFs can differ from one country to another, and for cross-border payments. Can this create problems in an integrated market? Do you think that differing terms and conditions in the card markets in different Member States reflect objective structural differences in these markets? Do you think that the application of different fees for domestic and cross-border payments could be based on objective reasons? 2) Is there a need to increase legal clarity on interchange fees? If so, how and through which instrument do you think this could be achieved? 3) If you think that action on interchange fees is necessary, which issues should be covered and in which form? For example, lowering MIF levels, providing fee transparency and facilitating market access? Should three-party schemes be covered? Should a distinction be drawn between consumer and commercial cards? 4.1.2. Cross-border acquiring Cross-border acquiring refers to a situation in which a merchant uses the services of an acquiring PSP established in another country. Under this arrangement, not only do all merchants benefit from more competition on Merchant Service Charges (MCSs) but 15 16 EN Issuing banks may encourage the frequent use of the card by offering additional benefits or rewards like travel insurances, payment discounts or even by reimbursing a fraction of the price of purchased goods and services. In some cases, consumers are also charged additional fees if they do not pay with their cards frequently enough or do not spend a required amount of money within a given period. Commercial cards comprise three main subcategories: (i) business cards, which are typically issued to small business customers to whom — unlike in the case of consumer cards — no additional services are provided, (ii) corporate cards, which are typically issued to medium and large business customers to whom additional information services are provided, and (iii) purchasing cards, which are used for commercial purchases and often offer VAT related invoicing services. 8 EN companies can also appoint a single acquirer for their transactions, resulting in administrative efficiencies and cross-border competition. However, a number of problems hinder the development of cross-border acquiring. Apart from the difference in technical standards (covered in 4.3.) a series of rules and arrangements applied by international card schemes can make cross-border acquiring less attractive for merchants: – International card schemes apply special authorisation regimes and special scheme fees/license fees to acquirers offering cross-border services. – Cross-border acquirers must pay issuing PSPs the domestic MIF applicable in the country of the point of sale. This prevents merchants from shopping for the cheapest acquirer, although the cross-border PSP has typically not signed up to the domestic MIF concerned, which is set by the PSPs in the country concerned. – Cross-border acquirers may also be at a disadvantage in countries where domestic PSPs have parallel networks of bilateral interchange fee agreements. This impedes the development of cross-border competition as acquirers have to pay the official full MIF amount. Questions 4) Are there currently any obstacles to cross-border or central acquiring? If so, what are the reasons? Would substantial benefits arise from facilitating cross-border or central acquiring? 5) How could cross-border acquiring be facilitated? If you think that action is necessary, which form should it take and what aspects should it cover? For instance, is mandatory prior authorisation by the payment card scheme for cross-border acquiring justifiable? Should MIFs be calculated on the basis of the retailer’s country (at point of sale)? Or, should a cross-border MIF be applicable to cross-border acquiring? 4.1.3. Co-badging Co-badging combines different payment brands on the same card or device. Nowadays, the most promising way for new entrant schemes to access the market could be to convince issuing PSPs to co-badge their payment cards that carry an existing (international) scheme’s brand with the new entrant’s brand. This would allow consumers to choose between brands when paying (provided the merchant accepts both brands), taking into consideration possible bonuses from their issuing PSP (air miles, etc.) and the possible incentives from the merchant (surcharging, rebating, steering). It is not clear at this stage whether and if so, to what extent the rules of existing schemes allow brands that now also compete with them in national markets to figure on the same card. Schemes may also impose reporting requirements or charges on issuers and acquirers for transactions carried out with cards carrying their brand, even if their brand is not used in those transactions. The SEPA Cards Framework has a rule on the basis of which the issuing PSP, in consultation with the consumer, can pre-select the brand to be used on a co-badged card at the point of sale. Therefore, co-badging could also raise competition issues if it is used to restrict or unduly influence the choice of the brand and/or payment instrument. For the time being the EN 9 EN co-badging issue is limited to cards but in the future it will increasingly apply to mobile payments. Questions 6) What are the potential benefits and/or drawbacks of co-badging? Are there any potential restrictions to co-badging that are particularly problematic? If you can, please quantify the magnitude of the problem. Should restrictions on co-badging by schemes be addressed and, if so, in which form? 7) When a co-badged payment instrument is used, who should take the decision on prioritisation of the instrument to be used first? How could this be implemented in practice? 4.1.4. Separating card schemes and card payment processing Some card schemes have subsidiaries that process the transactions and are in a position to impose the use of this subsidiary on scheme participants. This constitutes an entry barrier to processors and new card schemes which could be overcome by effectively separating card scheme management from card payment processing entities. Separation would therefore increase competition between card schemes and between processors and would allow banks to participate in only one compliant infrastructure. The SEPA Cards Framework (SCF) provides for separation between scheme management and processing but does not lay down specific arrangements. The result of the current lack of a common interoperability framework is a segmented card processing market. The technical and business procedures for clearing and/or settling payments between banks that use different infrastructures therefore need to be improved. The development of scheme independent processing standards would also aid the implementation of separation between scheme and processing entities. Questions 8) Do you think that bundling scheme and processing entities is problematic, and if so why? What is the magnitude of the problem? 9) Should any action be taken on this? Are you in favour of legal separation (i.e. operational separation, although ownership would remain with the same holding company) or ‘full ownership unbundling’? 4.1.5. Access to settlement systems In contrast to banks, payment institutions as defined by Directive 2007/64/EC on payment services in the internal market (PSD)17 and e-money institutions do not have direct access to clearing and settlement systems. Under Article 2(b) of the Settlement Finality Directive (SFD), only credit institutions and investment firms may participate in designated settlement systems. As a result, other PSPs claim to be unable to compete with banks on an equal basis as they are obliged to use the services of a bank to settle payments. Questions 17 EN Directive 2007/64/EC of the European Parliament and of the Council of 13 November 2007 on payment services in the internal market, OJ L 319, 5.12.2007, p. 1. 10 EN 10) Is non-direct access to clearing and settlement systems problematic for payment institutions and e-money institutions and if so what is the magnitude of the problem? 11) Should a common cards-processing framework laying down the rules for SEPA card processing (i.e. authorisation, clearing and settlement) be set up? Should it lay out terms and fees for access to card processing infrastructures under transparent and non-discriminatory criteria? Should it tackle the participation of Payment Institutions and E-money Institutions in designated settlement systems? Should the SFD and/or the PSD be amended accordingly? 4.1.6. Compliance with the SEPA Cards Framework (SCF) The SCF developed by the EPC was not fully implemented on 1 January 2011, as originally scheduled, as many of its underlying elements are not actively applied. The SCF’s potential impact is not limited to payments in euro. Whilst the SCF covers general purpose cards used to make payments and cash withdrawals in euro throughout the SEPA area, PSPs and schemes operating in non-euro SEPA countries have an incentive to be SCF compliant in order to be able to handle euro transactions. Under the SCF, non SEPA-compliant incumbent payment schemes for euro transactions will in principle be phased out of the market. This implies that non-compliant schemes will disappear after full SCF implementation. The SCF defines obligations for cards to be SEPA compliant: card payments must be guaranteed by the issuing PSP and the EMV (Chip and PIN) standards implemented in full. These technical requirements also impact/limit the business models to be applied in the European Union with the advantage that for the systems that are allowed, a single integrated European market is created. Questions 12) What is your opinion on the content and market impact (products, prices, terms and conditions) of the SCF? Is the SCF sufficient to drive market integration at EU level? Are there any areas that should be reviewed? Should non-compliant schemes disappear after full SCF implementation, or is there a case for their survival? 4.1.7. Information on the availability of funds In many business models for payment services, prior information on the availability of funds — necessary for authorisation and/or payment guarantee of a specific payment transaction — is a key element. As keepers of the bank account, banks have a ‘gateway function’ that effectively determines the viability of many business models. Even if for certain new payment services consumers would agree that information on the availability of funds on their bank account is given to payment service providers of their choice, banks may refuse to give other payment service providers access to this information. Given the importance of secure payments and confidence in the payment system in general and the fact that banks are subject to supervision, such refusals may be justified in some cases. However, it creates a conflict of interest for banks, which may have an incentive to refuse to cooperate, despite the willingness of their customers. This could unduly hinder the emergence of safe and efficient alternative payment solutions, even if they are subject to prudential requirements. Questions 13) EN Is there a need to give non-banks access to information on the availability of funds in bank accounts, with the agreement of the customer, and if so what limits would need 11 EN to be placed on such information? Should action by public authorities be considered, and if so, what aspects should it cover and what form should it take? 4.1.8. Dependence on payment card transactions Worldwide, card use continues to grow. Global transaction volumes rose by 9.7 % between 2009 and 2010. Cards remain the preferred non-cash payment instrument, with a market share of more than 40 % in most markets18. Given the increasing use of payment cards, including in the e-commerce world, it is likely that there will be a growing number of companies whose activities are effectively dependent on being able to accept payments by card. In that case, the question arises whether it is in the public interest to define objective rules describing the circumstances and procedures under which card payment schemes may unilaterally refuse acceptance. Questions 14) Given the increasing use of payment cards, do you think that there are companies whose activities depend on their ability to accept payments by card? Please give concrete examples of companies and/or sectors. If so, is there a need to set objective rules addressing the behaviour of payment service providers and payment card schemes vis-à-vis dependent users? 4.2. Transparent and cost-effective pricing of payment services for consumers, retailers and other businesses The real cost of these payment services is often opaque, both for consumers and for merchants, which leads to higher payment costs in the EU economy. The lack of transparency mostly applies to the cards market, but links between cards, e- and m-payments have implications for all these payment methods. Furthermore, increased transparency in pricing should be seen as a way to reduce the costs of payment transactions for all parties involved and ultimately optimise costs across the EU for the benefit of payment service users. Another issue related to the pricing of payment services concerns micro-payments, i.e. low-value payments, which by their nature are often made by card, internet or mobile payments. Payment fees are often perceived as excessive, both by consumers and merchants because they usually represent a significantly higher share of the transaction value than is the case for large-value payments. This situation may have contributed to the development of alternative digital currencies. 4.2.1. Consumer — merchant relationship: transparency Consumers are seldom aware of the full cost of using specific payment instruments, i.e. the costs that are not only imposed on them directly, but also on the payees (merchants). If the cost of using different payment instruments (e.g. different card brands, cash, cheques) is the same for consumers, they tend to believe that their choice of payment method is irrelevant to the merchant. Consequently, consumers base their selection of a payment instrument either on convenience or on potential benefits they could otherwise obtain by using a specific method of payment. However, the payment instrument chosen by the consumer may not be optimal in terms of the full cost to the economy. Merchants typically include their transaction costs in the prices of 18 EN World Payments Report 2011, p. 10, CapGemini, RBS and EFMA. 12 EN goods and services they offer. The end result is that all consumers pay more for their purchases in order to cover the real cost of more expensive payment methods used by some. Making the total cost of using different payment instruments more transparent could therefore drive down total payment costs in the economy. This could be achieved by providing information to the consumer on how much the use and/or handling of a particular payment instrument costs the merchant. In this context, it would be important to assess the likely impact of greater transparency on consumer behaviour, focusing on better understanding consumers’ reactions and their needs. Questions 15) Should merchants inform consumers about the fees they pay for the use of various payment instruments? Should payment service providers be obliged to inform consumers of the Merchant Service Charge (MSC) charged / the MIF income received from customer transactions? Is this information relevant for consumers and does it influence their payment choices? 4.2.2. Consumer — merchant relationship: rebates, surcharging and other steering practices Another option to increase the transparency of pricing in the consumer-merchant relations and to stimulate the use of the most efficient payment instruments could be the systematic and comprehensive use of rebates, surcharging and other steering practices (e.g. selective acceptance of certain cards only above a certain amount, explicit indication of the preferred means of payment) by the merchant. This could create incentives to use the most efficient payment means. In accordance with the ‘user pays’ principle, costs should in principle be borne by those who use a specific service and not distributed between a wider group. It is also justified to consider the potential abuse which could arise from surcharging, such as the lack of transparency and the lack of practical alternative payment instruments to avoid paying a surcharge19. This has been a particular issue in certain economic sectors (e.g. the airline industry). Surcharging should not be used as an additional revenue source by merchants but should be limited to the real cost of using a payment instrument, as established in Article 19 of the Consumer Rights Directive20. Article 52(3) of the PSD explicitly empowers merchants to use surcharging and rebating for the use of a given payment instrument21. However, Member States may still prohibit or limit surcharging (but not rebating) under certain conditions. Member States have chosen to apply this provision in starkly different ways in their territories. Differing national choices significantly increase the complexity of the Single Market and generate confusion for both consumers and merchants, in particular in cross-border transactions. Questions 19 20 21 EN These reduce the extent to which consumers shop around and compare full price offers, resulting in consumers detriment, according to the UK Office of Fair Trading (OFT), ‘Payment surcharges — Response to the Which? super-complaint’, June 2011. Directive 2011/83/EU of the European Parliament and of the Council of 25 October 2011 on consumer rights, OJ L304, 22.11.2011, p. 64 However, the PSD does not apply to payments in cash or by cheque. 13 EN 16) Is there a need to further harmonise rebates, surcharges and other steering practices across the European Union for card, internet and m-payments? If so, in what direction should such harmonisation go? Should, for instance: – certain methods (rebates, surcharging, etc.) be encouraged, and if so how? – surcharging be generally authorised, provided that it is limited to the real cost of the payment instrument borne by the merchant? – merchants be asked to accept one, widely used, cost-effective electronic payment instrument without surcharge? – specific rules apply to micro-payments and, if applicable, to alternative digital currencies? 4.2.3. Merchant — payment service provider relationship Transparency in pricing the payment instruments and the real costs of payment transactions could also be improved by addressing the merchant–payment service provider relationship. Some rules applied by card schemes currently make it difficult for merchants to influence consumer decisions on the choice of a payment instrument and limit their own ability to accept only selected cards. This facilitates the application of high MIFs by PSPs, hence potentially increasing the cost of card payments and stifling competition. The rules in question are: – No Discrimination Rule (NDR), under which retailers are prohibited from directing their customers towards the use of the payment instrument they prefer through surcharging, offering rebates or other forms of steering. – Honour All Cards (HAC) Rule, under which merchants are obliged to accept all cards within the same brand, even if the fees related to them are not the same22. – Blending practices, applied by card acquirers. As a result of blending only an average fee for card payments is charged to merchants by their acquirers and the merchant is not informed about the MSCs applied for the various individual categories of cards. Changes in the card scheme rules and in practices of the acquirers could give merchants more power when negotiating with acquiring PSPs, in particular at MSC level, whilst at the same time improving the ability of merchants to influence consumers’ decisions. It could drive down the cost of card payments in the economy and increase the chances of new, competing schemes getting accepted by merchants. Questions 17) 22 EN Could changes in the card scheme and acquirer rules improve the transparency and facilitate cost-effective pricing of payment services? Would such measures be In practice the HACR can be seen as two separate rules: honour all issuers (e.g. if a merchant accepts Visa cards issued by local banks it should also accept foreign cards); and honour all products (e.g. if a merchant accepts consumer credit cards it must also accept more expensive commercial cards). In general we do not see a problem with the honour all issuers rule, but are concerned by the competitive impact of honour all products. 14 EN effective on their own or would they require additional flanking measures? Would such changes require additional checks and balances or new measures in the merchant-consumer relations, so that consumer rights are not affected? Should threeparty schemes be covered? Should a distinction be drawn between consumer and commercial cards? Are there specific requirements and implications for micropayments? 4.3. Standardisation European payment users (companies, consumers, merchants) will fully benefit from competition, freedom of choice and more efficient payment operations if cross-border interoperability is achieved. This applies to all electronic payments and involves multiple actors in the payment process, depending on the payment method. However, standardisation of the various components (e.g. protocols, interfaces, applications, services) needs to be carried out thoroughly23 in order to minimise the risk of foreclosure of potential competitors or innovation. Card payments As described above, a card payment involves data exchange between the acquiring and issuing PSP (A2I domain) but also between the merchant (potentially by means of a physical payment terminal) and the acquiring PSP (T2A domain). In the T2A domain, there is a lack of common standards across borders and in many cases even domestically. There are a few private initiatives setting technical specifications, such as the EPAS (Electronic Protocol Application Software) and the C-TAP (Common Terminal Acquirer Protocol). However, these projects often develop in isolation and in different directions, driven by diverging commercial interests. The fragmented standardisation work has a threefold effect. First, the lack of common standards limits the range of potential service providers to domestic acquiring PSPs and therefore hampers the achievement of a competitive Single Market for payment services. Second, merchants have to maintain different systems and protocols for managing data exchange in the acquiring process — at least one for each country they operate in, but in many cases even more, thereby reducing the opportunities to centralise operations and limiting efficiency gains. Third, the lack of common standards in the T2A domain often prevents debit cards from being accepted abroad — a consumer experience which is not in line with the Single Market and a common currency for cash payments in the Member States of the euro area. In the A2I domain, the situation is similarly unsatisfactory. Inter-bank payment processing (authorisation, clearing and settling of transactions) is currently based on different rules of individual card schemes. Full separation of scheme and processing (see 4.1.4) will require scheme interoperability standards for A2I processing. Industry-driven standardisation efforts in A2I area are currently limited and have not yet achieved much traction across all market actors. A third issue concerns certification. For each country and card scheme, there are different criteria and evaluation procedures for the mandatory certification of chip cards, payment 23 EN Part 7. Standardisation Agreements, Guidelines on the applicability of Article 101 of the Treaty on the Functioning of the European Union to horizontal cooperation agreements, OJ C 11/1, 14.1.2011. 15 EN terminals etc. These certification procedures are crucial to ensure payment security but because they are not harmonised across Europe they result in excessive cost redundancies for card and terminal manufacturers. The market-driven OSeC (Open Standards for Security and Certification) and CAS (Common Approval Scheme) initiatives were launched to address this issue. While initial progress has been promising, the initiatives have yet to yield tangible results in the marketplace. The EPC has set up an overarching Cards Stakeholder Group (CSG) with representatives from key sectors, i.e. merchants, card payment processors, card schemes, PSPs and technical providers. The CSG is developing a SEPA Cards standardisation volume, a fifth version of which was published in December 2010. The aim of the volume is harmonisation of SEPA standards so that ‘any SEPA card could technically work at any SEPA terminal’ and to promote harmonised certification procedures and standards. However, at this stage it has produced limited concrete results in terms of creating a genuine integrated market for cards. E- and m-payments In October 2010, the EPC and the global association of mobile operators GSMA published a paper outlining the roles and responsibilities of mobile operators and banks in the management of contact-less applications24. The banking/card sector and mobile network operators have thus initiated discussions on cooperation and standardisation. Nevertheless, tangible results have yet to be achieved and several important gaps still need to be filled to achieve a stable ecosystem built on coherent m-payment business models that work across borders. Standardisation work on m-payments should ensure full interoperability between m-payment solutions and favour open standards to enable consumer mobility. In addition, given the specificity of m-payments, standardisation should address the issue of portability of m-payment applications (i.e. how payment applications follow consumers when they change mobile network operators). The lack of common standards seems to be less of an issue for e-payments. This is partly due to the use of the internet as a common platform with defined communication protocols. Even if initiated in the internet, e-payments are then often processed as regular card payments or through online-banking platforms. They are therefore negatively affected more by a lack of inter-operability between actors in the payment process chain (see 4.4.) than by a lack of standards.Finally, standardisation should also ensure that e- and m-payment solutions offered to consumers are easy to access and user-friendly. Questions 18) Do you agree that the use of common standards for card payments would be beneficial? What are the main gaps, if any? Are there other specific aspects of card payments, other than the three mentioned above (A2I, T2A, certification), which would benefit from more standardisation? 19) Are the current governance arrangements sufficient to coordinate, drive and ensure the adoption and implementation of common standards for card payments within 24 EN http://www.europeanpaymentscouncil.eu/knowledge_bank_detail.cfm?documents_id=423 16 EN a reasonable timeframe? Are all stakeholder groups properly represented? Are there specific ways by which conflict resolution could be improved and consensus finding accelerated? 20) Should European standardisation bodies, such as the European Committee for Standardisation (Comité européen de normalisation, CEN) or the European Telecommunications Standards Institute (ETSI), play a more active role in standardising card payments? In which area do you see the greatest potential for their involvement and what are the potential deliverables? Are there other new or existing bodies that could facilitate standardisation for card payments? 21) On e- and m-payments, do you see specific areas in which more standardisation would be crucial to support fundamental principles, such as open innovation, portability of applications and interoperability? If so, which? 22) Should European standardisation bodies, such as CEN or ETSI, play a more active role in standardising e- or m-payments? In which area do you see the greatest potential for their involvement and what are the potential deliverables? 4.4. Interoperability between service providers Cooperation is a key requirement in a network industry such as payments, as any payment requires an agreement between the payer’s payment service provider and the payee’s payment service provider. To ensure that any payment can reach any beneficiary without detriment to the actors and intermediaries involved, a higher level of coordination is desirable in the form of full interoperability. In line with the Commission’s proposal for credit transfers and direct debits, the principle of interoperability could be applied in the cards market, in addition to addressing the obstacles mentioned above, particularly for the choice of the acquirer and the commercial rules. 4.4.1. Interoperability in the domain of m-payments The mobile payment market in Europe is still in its infancy. One of the main barriers to widespread take-up of m-payments seems to be a stalemate between Mobile Network Operators (MNOs), traditional PSPs (banks) and other players, such as manufacturers or application developers. MNOs seem to be seeking to retain control of the business, at least in their role of security manager for the service. At the same time, e-payment players are seeking to extend their reach to the mobile environment (for both remote and proximity payments). It seems likely that private players controlling the standards and, hence interoperability, will dominate the whole payment chain: the device itself, the application platform and security management. In this situation, there is a serious risk of fragmentation through proprietary solutions. In addition, the importance of other sectors potentially involved in interoperability without playing a leading role in the standardisation strategy should not be overlooked, such as public transport (payments for ticketing) or health (health insurance card-based payments) sectors. 4.4.2. Interoperability in the domain of e-payments The EPC has decided against setting up its own online banking scheme, proposing instead to formulate an interoperability framework that allows competition between various schemes EN 17 EN and enables individual banks to decide which scheme to join. For the time being, no non-bank service providers have been allowed to join this work25. Three bank-based schemes26 have undertaken a ‘proof of concept’ exercise to test interoperability between schemes. It is too soon to ascertain whether this project could be successfully scaled up to an EU wide scheme. At the same time, EBA Clearing, a clearing and settlement operator with close to 70 shareholder banks, has announced an online-banking based e-payment initiative. A pilot scheme is expected to be launched in May 2012. 4.4.3. Interoperability and competition Technical interoperability should be distinguished from commercial interoperability, i.e. the ability for merchants to choose acquirers and for customers to choose issuers irrespective of their location. It is also important to address the challenges of interoperability in three-party schemes as compared to four-party schemes. Questions 23) Is there currently any segment in the payment chain (payer, payee, payee’s PSP, processor, scheme, payer’s PSP) where interoperability gaps are particularly prominent? How should they be addressed? What level of interoperability would be needed to avoid fragmentation of the market? Can minimum requirements for interoperability, in particular of e-payments, be identified? 24) How could the current stalemate on interoperability for m-payments and the slow progress on e-payments be resolved? Are the current governance arrangements sufficient to coordinate, drive and ensure interoperability within a reasonable timeframe? Are all stakeholder groups properly represented? Are there specific ways by which conflict resolution could be improved and consensus finding accelerated? 4.5. Payments security The security of retail payments is a crucial prerequisite for payment users and merchants alike. Consumers are justifiably alerted by frequent press coverage of fraud and data abuse incidents and are therefore particularly sensitive to security issues for card and internet payments. The public consultation on the future of e-commerce in the internal market confirmed this and identified payments security as one of the key hurdles preventing the widespread adoption of electronic commerce. Security requirements most importantly concern the prevention of fraud. The continuous replacement of signature-based cards (equipped with a magnetic stripe for card reading) by ‘Chip and PIN’ (EMV-compliant) cards has helped reduce fraud significantly at the point-ofsale at European level. At the end of 2010, around 90 % of all point-of-sale card terminals and 80 % of all payment cards in the EU were EMV-compliant. While this helped to drive down card fraud in physical payment transactions, fraudulent activity is now increasingly moving to remote card transactions, in particular to payments over the internet. Remote card transactions represent only a minor share of all card transactions but already account for the majority of all 25 The European Commission has opened a case regarding standardisation in order ensure interoperability in the field of ePayments: http://ec.europa.eu/competition/elojade/isef/case_details.cfm?proc_code=1_39876 26 iDEAL (Dutch), EPS (Austrian) and Giropay (German). EN 18 EN fraud cases. Non-card e-payments are also vulnerable to fraud. Potential remedies for online banking or other internet payment transactions include what is known as two-factor authentication, i.e. the use of a PIN in combination with a one-time transaction code received through an SMS or token device, for example. However, the trade-off between security, speed and ease of use should be taken into account. A second important issue in this field is data protection. All payment means referred to in this document imply the processing of personal data and the use of electronic communication networks. Sensitive customer information should stay within a secure payment infrastructure, both in terms of processing and storing data. Directives 95/46/EC27 and 2002/58/EC28 lay down the legal framework applicable to the processing of personal data in the EU and govern processing activities carried out in this context by different actors involved in a payment operation. This is a key responsibility for all market actors involved in the payment transaction. It is crucial that authentication mechanisms for payment transactions are designed from the outset to include the necessary measures to ensure compliance with data protection requirements. The number of parties having access to authentication data during or after a payment transaction should be restricted to those who are strictly necessary to perform the transaction. Furthermore, an integrated market for secure internet payments could potentially facilitate the fight against websites offering illegal content or selling counterfeited products. Subject to appropriate pre-established procedures, PSPs could be required to refuse executing financial transactions on websites which have previously been identified as illegal. Questions 25) Do you think that physical transactions, including those with EMV-compliant cards and proximity m-payments, are sufficiently secure? If not, what are the security gaps and how could they be addressed? 26) Are additional security requirements (e.g. two-factor authentication or the use of secure payment protocols) required for remote payments (with cards, e-payments or m-payments)? If so, what specific approaches/technologies are most effective? 27) Should payment security be underpinned by a regulatory framework, potentially in connection with other digital authentication initiatives? Which categories of market actors should be subject to such a framework? 28) What are the most appropriate mechanisms to ensure the protection of personal data and compliance with the legal and technical requirements laid down by EU law?? 27 28 EN Directive 95/46/EC of the European Parliament and of the Council of 24 October 1995 on the protection of individuals with regard to the processing of personal data and on the free movement of such data, OJ L 281, 23.11.1995, p. 31. Directive 2002/58/EC of the European Parliament and of the Council of 12 July 2002 concerning the processing of personal data and the protection of privacy in the electronic communications sector (Directive on privacy and electronic communications), OJ L 201, 31.7.2002, p. 37. 19 EN 5. STRATEGY IMPLEMENTATION/GOVERNANCE 5.1. Governance of SEPA Until now, SEPA has been predominantly run as a self-regulatory project, set up and managed by the European banking industry through the EPC, with the strong support of the ECB and the Commission. The EPC plenary is responsible for managing the SEPA schemes and its frameworks, and for introducing new rules or changes to these schemes and frameworks. As regards EPC membership, in addition to banks, currently one seat is given to payment institutions but other payment service providers, processors, supply-side market actors (e.g. software vendors, terminal manufacturers) and users are not represented. To improve stakeholder involvement in the governance of SEPA at EU level, the Commission and the ECB jointly set up a high-level governing body, the ‘SEPA Council’, in March 2010. It brings together high-level representatives from the demand and the supply side of the payments market. Its objective is to promote the achievement of an integrated euro retail payments market and to build consensus on the next steps towards completing SEPA. It has no legislative powers and cannot impose binding provisions. With the adoption of the Regulation establishing technical requirements for credit transfers and direct debits in euros a more active involvement of the EU institutions in the SEPA governance may be useful. In this context, a more prominent role for the legislative and regulatory oversight through, for example, the ECB, the Commission or the European Banking Authority (EBA) could be considered. Questions 29) How do you assess the current SEPA governance arrangements at EU level? Can you identify any weaknesses, and if so, do you have any suggestions for improving SEPA governance? What overall balance would you consider appropriate between a regulatory and a self-regulatory approach? Do you agree that European regulators and supervisors should play a more active role in driving the SEPA project forward? 5.2. Governance in the field of cards, m-payments and e-payments To improve stakeholder involvement, the EPC has set up the Customer Stakeholders Forum (dealing with the SEPA Credit Transfer and the SEPA Direct Debit) and the Cards Stakeholders Group (dealing with card payments). Both of these bodies are co-chaired by the EPC and representatives of end-users. On the self regulatory side, although it merits further clarification, the SEPA Cards Framework (SCF) adopted by the EPC — with the status of a voluntary code of conduct — defines the principles and conditions banks, processors and card schemes must follow to be SCF or SEPA compliant. However, and in spite of a strong incentive for operators willing to accept payments in euro to move to SEPA compliance, the SCF does not have the unanimous support of all stakeholders and there is no formal mechanism to interpret, monitor and enforce SEPA compliance for card schemes nor to settle any potential disputes. In areas such as creating a proper framework for e- and m-payments, integration efforts have been slow to produce tangible results, thereby delaying interoperability, innovation, increased choice and scale effects. Deadlocks and uncertainties may lead to market participants taking a ‘wait and see’ attitude. Given the current lack of commitment to such an important initiative EN 20 EN for the European economy as a whole, achieving an integrated market requires taking a comprehensive approach involving regulation, self-regulation and competition law compliance and enforcement. Questions 30) How should current governance aspects of standardisation and interoperability be addressed? Is there a need to increase involvement of stakeholders other than banks and if so, how (e.g. public consultation, memorandum of understanding by stakeholders, giving the SEPA Council a role to issue guidance on certain technical standards, etc.)? Should it be left to market participants to drive market integration EU-wide and, in particular, decide whether and under which conditions payment schemes in non-euro currencies should align themselves with existing payment schemes in euro? If not, how could this be addressed? 31) Should there be a role for public authorities, and if so what? For instance, could a memorandum of understanding between the European public authorities and the EPC identifying a time-schedule/work plan with specific deliverables (‘milestones’) and specific target dates be considered? 6. GENERAL REMARKS Questions 32) This paper addresses specific aspects related to the functioning of the payments market for card, e- and m-payments. Do you think any important issues have been omitted or under-represented? 7. NEXT STEPS All interested parties are invited to submit their views in response to the above questions. Contributions should be sent to the following address to reach the Commission by 11 April 2012 at the latest: [email protected]. Contributions do not need to cover all questions raised in this Green Paper. Accordingly, please indicate clearly the questions to which your contribution relates. If possible, please give specific arguments for or against the options and approaches presented in the paper. As a follow-up to this Green Paper and on the basis of the responses received, the Commission will announce the next steps by the second quarter of 2012. Proposals, if applicable, will be adopted by the fourth quarter of 2012 or the first quarter of 2013. Any future legislative or non-legislative proposal will be accompanied by an extensive impact assessment. Contributions will be published on the internet. It is important to read the specific privacy statement accompanying this Green Paper for information on how your personal data and contribution will be dealt with. EN 21 EN Annex 1: Use of different payment instruments Graph 1: Non-cash payments in the EU — volume by payment instrument Source: ECB, Comparative tables, Retail transactions Table 1: Card payments in the EU (2009) Member State Number of card transactions per capita29 Average value of card transaction per card (EUR) Number of POS transactions per card30 Annual value of POS transactions per card (EUR) Belgium 1.78 92 55 52 2 843 Germany 1.54 30 64 20 1 247 Estonia 1.37 116 17 85 1 405 Ireland 1.22 72 73 56 4 237 Greece 1.35 8 101 5 487 Spain 1.62 47 46 27 1 234 France 1.35 107 49 80 3 905 Italy 1.15 24 80 22 1 788 Cyprus 1.54 40 87 25 2 072 Luxembourg 2.00 109 76 57 4 166 Malta 1.55 27 63 18 1 108 Netherlands 1.83 125 42 68 2 902 Austria 1.24 46 63 28 1 395 Portugal 1.89 100 39 53 2 060 29 30 EN Number of payment cards issued per capita Excludes e-money card transactions. Point-of-sale transactions; includes transactions at terminals located in the Member State and outside it. 22 EN Slovenia 1.66 54 37 32 1 187 Slovakia 0.94 21 57 15 596 Finland 1.74 172 34 100 3 402 Euro area sub-total 1.45 58 52 40 2 066 Bulgaria 1.01 2 78 2 138 Czech Republic 0.89 17 38 21 813 Denmark 1.25 180 47 129 5 875 Latvia 1.10 43 20 37 698 Lithuania 1.29 28 18 22 384 Hungary 0.88 18 27 21 1 028 Poland 0.87 18 25 21 539 Romania 0.60 4 39 7 251 Sweden 1.85 182 40 89 2 735 United Kingdom 2.33 132 58 56 3 294 Total EU27 1.45 63 52 43 2 194 Source: ECB Payment Statistics, February 2011 EN 23 EN Annex 2: Further background on MIFs A MIF can be a percentage, a flat fee or a combined fee (percentage and flat fee). A wide variety of MIFs are applied in the EU. Not all these fees are public. However, as a result of informal and formal settlements with the European Commission MasterCard and Visa Europe currently publish the MIFs they have established (in a number of countries MIFs are established by local banking communities in the framework of the MasterCard and Visa systems, under which fees are generally not made public). For MasterCard and Visa Europe, depending on the category of cards and the country, MIFs vary from zero (Maestro Switzerland) to 1.62 % (MasterCard debit cards Poland) and 1.90 % (Visa debit cards and commercial cards in Poland). Under its informal settlement with the Commission MasterCard has reduced its MIFs for cross-border consumer debit and credit cards to 0.20 % and 0.30 % respectively. Visa Europe has reduced its MIFs for cross border consumer debit card transactions and transactions with these cards in nine EU Member States to 0.20 %. The benchmark applied in these settlements as the so-called ‘merchant indifference test’. Under this test the MIF is set at the level where payment with a card does not result in higher costs to retailers than a payment with cash, making the retailer indifferent between the two means of payment. This level can therefore be seen as ensuring that merchants and their subsequent customers receive some of the benefit of the efficiencies allegedly generated by MIFs. In some instances competition authorities have accepted formal or informal settlements on specific levels of inter-bank fees and other conditions31. Four-party schemes and three-party schemes MIFs are applicable to point-of-sale transactions with payment cards i.e. transactions made by the cardholder at the merchants’ business. In a four-party scheme, the issuing PSP enters into a contract with the cardholder (payer) and the merchant contracts an acquiring PSP (or payee PSP) to acquire the card payments made at his terminal. For its services, the acquiring PSP charges the merchant what is known as merchant service charges (MSC). Interchange fees for such schemes are fees charged by the issuing PSP on transactions carried out with cards it has issued. The cost of these fees is borne by the acquiring PSPs and then passed on to merchants through inflated MSCs. The interchange fee therefore effectively determines to a large extent the price charged by PSPs to merchants for card acceptance. Hence, MIFs have an impact on price competition between acquiring PSPs to the detriment of merchants and subsequent purchasers32, particularly in combination with other business practices outlined in 4.1 and 4.2 of this paper. 31 32 EN Visa, MasterCard, Pagobancomat, Groupement. See the Commission's Decisions addressed to MasterCard and Visa — Commission Decision of 19.12.2007 relating to a proceeding under Article 81 of the EC Treaty and Article 53 of the EEA Agreement — Case COMP/34.579 — MasterCard, Case COMP/36.518 — EuroCommerce, Case COMP/38.580 — Commercial Cards; and Commission Decision of 8.12.2010 relating to proceedings under Article 101 of the TFEU and Article 53 of the EEA Agreement — Case COMP/39.398 — Visa MIF. 24 EN Three-party card schemes, sometimes referred to as ‘proprietary’ schemes, differ from fourparty schemes as the transaction only involves the payer/cardholder, the payee/merchant and the scheme, whereas in a four-party scheme, the transaction involves the payer/cardholder, the issuing PSP (or payer PSP), the payee/merchant and its PSP (the acquiring PSP or payee PSP). This means that the schemes’ role is mostly limited to providing the infrastructure in the latter case. In a three-party scheme, only one PSP is involved, being at the same time the issuer and the acquirer. However, when licences are issued by the scheme to several PSPs to issue cards and to acquire transactions, it is not a ‘pure’ three-party scheme but resembles a four-party system. ‘Pure’ three-party schemes do not have a MIF explicitly agreed between PSPs. There are only the fees paid by the cardholder (annual fees, fees per transaction, etc.) and Merchant Services Charges paid by the retailer. Nevertheless, the scheme may use the collected fee to subsidise one ‘leg’ or the other (i.e. the merchant or the cardholder), resulting in an implicit MIF. EN 25 EN COMMISSION EUROPÉENNE Bruxelles, le 11.1.2012 COM(2011) 941 final LIVRE VERT Vers un marché européen intégré des paiements par carte, par internet et par téléphone mobile (Texte présentant de l'intérêt pour l'EEE) FR FR LIVRE VERT Vers un marché européen intégré des paiements par carte, par internet et par téléphone mobile (Texte présentant de l'intérêt pour l'EEE) 1. INTRODUCTION Des paiements électroniques sûrs, efficaces, compétitifs et novateurs sont essentiels si l’on veut que les consommateurs, les commerçants et les entreprises puissent profiter pleinement des avantages du marché unique, et ce, d’autant plus que le commerce est en train de basculer du monde réel vers le monde virtuel. La manière d’acheter des biens et services en Europe est en train de se transformer fondamentalement. Alors que citoyens et entreprises européens sont de plus en plus actifs en dehors de leur pays d’origine, le bon fonctionnement des paiements électroniques transfrontaliers leur facilite grandement la vie au quotidien. En se fondant sur les progrès réalisés dans le domaine des paiements de détail, l’Europe a l’occasion d’être à la pointe du progrès pour gérer les évolutions futures de l’«acte de payer», qu'il s'effectue par carte de paiement, sur internet ou à l’aide d’un téléphone portable. Le SEPA (espace unique de paiements en euros), qui constitue la première grande étape de ce parcours, repose sur l’idée première qu’il ne devrait pas y avoir de distinction dans l'UE entre les paiements de détail1 électroniques en euros selon qu'ils sont transfrontaliers ou nationaux. Le projet SEPA englobe les principaux instruments de paiement de détail: les virements, les prélèvements et cartes de paiement. Partant de là, le SEPA devrait constituer un tremplin pour la création d’un marché européen des paiements qui soit compétitif et novateur de deux manières. Le premier angle d'intervention concerne la proportion toujours croissante des paiements en ligne (e-paiements) et des paiements par téléphone mobile (m-paiements). Plus que tout, la généralisation des «smart phones» (téléphones intelligents) transforme le paysage des paiements et conduit à l’apparition de nouvelles applications de paiement, comme par exemple les porte-monnaie électroniques, qui remplacent les portefeuilles et les cartes physiques, ou les titres de transport public virtuels chargés sur un téléphone portable. Sur ce point, les instruments de paiement paneuropéens SEPA peuvent servir de base à des innovations plus intégrées et plus sûres dans le domaine des paiements. En second lieu, les normes et règles actuelles élaborées dans le cadre du SEPA pourraient être étendues aux instruments de paiement en devises autres que l'euro, repoussant ainsi les frontières d’un marché des paiements unique au-delà des seules transactions libellées en euros. Les retombées positives d’une plus grande intégration des marchés résulteraient principalement de quatre facteurs. 1 FR Les paiements de détail sont définis comme des transactions de paiement dans lesquelles au moins l’une des parties concernées par la transaction (c'est-à-dire le payeur, le bénéficiaire ou les deux) n’est pas un établissement financier. Ainsi, les paiements de détail représentent toutes les transactions de paiement qui n’ont pas lieu entre deux banques. 2 FR 1) Concurrence accrue — Dans un secteur constitué de réseaux comme celui des paiements, l’intégration favorise l’accès au marché de nouveaux entrants ou concurrents venant d’autres États membres. Moyennant des normes ouvertes communes, les prestataires de services pourraient proposer leurs solutions de paiement existantes dans plusieurs pays. Leur zone d’activité en serait étendue, créant ainsi de nouvelles incitations à l’innovation. En conséquence, les coûts et les prix des services de paiement tendraient à baisser. De plus, une plus grande concurrence atténuerait la domination actuelle du marché des cartes de paiement par les deux systèmes de cartes internationales existants. 2) Davantage de choix et de transparence pour les consommateurs — Avec une plus large gamme de services concurrents, les utilisateurs de services de paiements pourraient choisir les instruments de paiement et les prestataires qui répondent le mieux à leurs besoins. Aujourd’hui, les consommateurs sont souvent ignorants des conséquences financières de leurs choix2. Souvent, en raison de frais cachés, on utilise le mode de paiement le plus cher dont les coûts sont indirectement répercutés à l’ensemble des consommateurs par une augmentation des tarifs. À l'inverse, un marché intégré et transparent dirigerait les consommateurs vers les instruments de paiement présentant le meilleur rapport qualité-prix. 3) Innovation renforcée — Un marché intégré augmente les effets d’échelle. Cela signifie que les acteurs en place auraient plus d’occasions de faire des économies ou d’augmenter leurs recettes. En outre, les incitations à l’innovation seraient plus fortes pour les nouveaux arrivants et la portée géographique de l’innovation s’en trouverait accrue. 4) Une sécurité de paiement accrue et des clients plus confiants — À l'image des progrès réalisés en matière de paiement sécurisé sur les points de vente, un marché intégré augmenterait la sécurité des systèmes de paiement à distance, tels que l’epaiement et le m-paiement, ainsi que la confiance du consommateur à leur égard. Un marché intégré de l’UE pour les services de paiement pourrait également avoir pour avantage secondaire de produire des données administratives pouvant servir à établir des statistiques harmonisées. Cela augmenterait la qualité et la portée des statistiques de l’UE, sans frais supplémentaires pour les entreprises et avec un investissement limité pour l’ensemble des statisticiens. Le présent Livre vert fait l'analyse du paysage actuel des paiements par carte, internet et téléphone mobile et identifie les lacunes qui font que la situation actuelle s'écarte de la vision d'un marché des paiements pleinement intégré, ainsi que les obstacles à l'origine de ces lacunes. L’objectif du Livre vert est de lancer un processus de consultation à grande échelle auprès des acteurs concernés afin de valider ou de compléter l’analyse de la Commission et de contribuer à identifier les mesures appropriées pour améliorer l’intégration du marché. 2 FR C’est le résultat d'une tarification complexe pratiquée, d'une part, entre les différents prestataires de services de paiement impliqués dans l’opération de paiement et, d'autre part, par le prestataire de services de paiement à l'égard du commerçant qui vend un bien ou un service. 3 FR 2. ÉTAT DES LIEUX DES SERVICES DE PAIEMENT ET LACUNES A COMBLER Le marché des paiements de détail en euros est l’un des plus vastes au monde et concerne des millions d’entreprises et des centaines de millions de citoyens. En 2009, selon les statistiques de la Banque centrale européenne (BCE), près de 58 milliards d’opérations de paiement de détail ont été effectuées dans la seule zone euro. L’annexe 1 présente une ventilation par instrument de paiement. Les avantages économiques de l’intégration de ce marché sont considérables. Par exemple, des études indiquent que les retombées directes et indirectes d'une migration totale des virements, prélèvements et cartes de paiement vers le SEPA pourraient dépasser 300 milliards EUR sur une période de six ans. Au niveau européen, le degré actuel d’intégration des systèmes de paiement varie considérablement entre les différents instruments de paiement (tels que les virements, prélèvements et cartes de paiement) et les canaux utilisés (e-paiement ou m-paiement) pour effectuer un paiement. 2.1. Instruments de paiement de base (virements et prélèvements) Les virements et les prélèvements sont les seuls instruments de paiement pour lesquels il existe des systèmes de paiement paneuropéen spécifiques, à savoir les recueils de règles pour les virements SEPA et les prélèvements SEPA élaborés par le Conseil européen des paiements (CEP) pour les paiements en euros. En décembre 2010, la Commission a présenté une proposition de règlement établissant des délais obligatoires pour la migration des systèmes de paiements nationaux vers les systèmes paneuropéens3. La réalisation de cette étape essentielle jettera les bases d’une plus grande intégration du marché pour les instruments et canaux de paiement décrits ci-dessous. 2.2. Cartes de paiement Les cartes de paiement sont les instruments de paiement électronique les plus courants et les plus fréquemment utilisés pour les paiements de détail. En termes de volume (nombre d’opérations), les cartes de paiement représentaient en 2009 un tiers de tous les paiements de détail. Environ 726 millions de cartes de paiement étaient utilisées dans l’UE, ce qui représente 1,45 carte par habitant. En moyenne, les consommateurs européens ont dépensé 2 194 EUR par carte pour 43 opérations par carte en point de vente (voir annexe 1, pour les données spécifiques par pays en 20094). Quoi qu'il en soit, l’intégration du marché européen des cartes de paiement est loin d’être terminée et il y a encore peu de résultats tangibles. La forte augmentation du volume des paiements par carte au cours de la dernière décennie et les effets à grande échelle qui en résultent n’ont provoqué aucune baisse significative des coûts supportés par les consommateurs, des commissions interbancaires ou des redevances imputées aux commerçants. De plus, les systèmes de cartes de débit nationales sont souvent refusés en dehors de l’État membre d’origine, ce qui freine le développement du marché unique. Reste également le problème de l’utilisation frauduleuse des cartes de paiement, en particulier pour les opérations à distance. 3 4 FR Proposition de règlement établissant des exigences techniques pour les virements et les prélèvements en euros et modifiant le règlement (CE) n° 924/2009, COM(2010)775, http://eur-lex.europa.eu/LexUriServ/LexUriServ.do?uri=CELEX:52010PC0775:FR:NOT. Source: Statistiques de la BCE relatives aux paiements, février 2011. Pour des statistiques détaillées par pays, voir l’annexe 1. 4 FR 2.3. Paiements par internet (e-paiements) Les e-paiements sont les paiements effectués par internet, généralement par l’un des trois procédés suivants: 1) réalisation d’une opération de paiement par carte à distance, par le biais d’internet; 2) virements ou prélèvements effectués par le biais de services bancaires en ligne, où le payeur passe par un portail bancaire en ligne pour s’authentifier (uniquement opérationnel au niveau national pour le moment)5; 3) paiements par le biais de prestataires d’e-paiements, auprès desquels le consommateur a ouvert un compte individuel. Les comptes peuvent être alimentés par des modes de paiement «traditionnels», par exemple par des virements bancaires ou des paiements par carte de crédit. Avec l’émergence du commerce électronique, c'est-à-dire l’achat et la vente de produits sur internet, l’e-paiement joue un rôle de plus en plus important. Forrester Research6 estime qu’en Europe, le nombre d’acheteurs en ligne passera de 141 millions en 2009 à 190 millions d’ici à 2014. Les taux de croissance annuelle de la taille du marché du commerce électronique au cours des cinq prochaines années sont estimés à environ 10 %. Au niveau de l’UE, on prévoit que les dépenses moyennes par habitant vont passer de 483 EUR en 2009 à 601 EUR en 2014. En dépit de son important potentiel de croissance, le commerce électronique ne représente actuellement que 3,4 % de l’ensemble du commerce de détail européen7, ce qui laisse encore un considérable potentiel de croissance inexploité. Selon une consultation publique sur l’avenir du commerce électronique8, les paiements ont été identifiés comme étant l’un des principaux obstacles à la croissance future du commerce électronique. Les principales préoccupations ressortant de la consultation incluent la diversité des modes de paiement entre les États membres, le coût des paiements pour les consommateurs et les commerçants, en particulier pour les paiements de faible valeur (micropaiements) et la sécurité des paiements. Faute de cadre d’(auto-)régulation cohérent et complet, la situation actuelle en matière de paiements électroniques en Europe est extrêmement fragmentée selon les États, avec un petit nombre de systèmes d'e-paiement nationaux qui fonctionnent bien et un nombre réduit de grands acteurs internationaux, extérieurs à l’Europe. 2.4. Paiements mobiles (m-paiements) Les m-paiements sont des paiements pour lesquels les données et l'ordre de paiement sont émis, transmis ou confirmés par le biais d’un téléphone ou d’un appareil mobile. Ils peuvent être utilisés pour des achats, en ligne ou non, de services, de produits numériques ou de biens matériels. On peut classer les paiements mobiles en deux catégories principales: 5 6 7 8 FR Ces opérations peuvent soit être directement effectuées via le système bancaire en ligne du payeur soit par le biais d’un tiers (ex. Ideal aux Pays-Bas, Giropay et Sofortüberweisung en Allemagne ou EPS en Autriche). http://www.forrester.com/ER/Press/Release/0,1769,1330,00.html Euromonitor 2010 http://ec.europa.eu/internal_market/consultations/2010/e-commerce_en.htm 5 FR 1) les m-paiements à distance se font essentiellement par le biais d’internet/WAP9 ou de services SMS majorés qui sont facturés au payeur par l’intermédiaire de l’opérateur de réseau mobile. La plupart des m-paiements à distance par internet reposent actuellement sur des systèmes de paiement par carte. D’autres solutions basées sur des virements ou des prélèvements sont techniquement réalisables et probablement aussi sûres, efficientes et compétitives, mais semblent avoir des difficultés à percer sur le marché; 2) les paiements de proximité se font en général directement au point de vente. En passant par le protocole NFC (Near Field Communication, communication en champ proche), actuellement la technologie de proximité numéro un, les paiements nécessitent des téléphones spécialement équipés et pouvant être reconnus lorsqu’ils sont placés devant une borne de lecture présente au point de vente (magasin, transports publics, parkings, etc.). Ces définitions, en particulier pour les m-paiements à distance, indiquent que la ligne de partage entre e-paiements et m-paiements est floue et pourrait le devenir plus encore à l’avenir. Le volume des paiements effectués par téléphone mobile est celui qui connaît actuellement la croissance la plus rapide de tous les modes de paiements. L’essor rapide des «smart phones» offrant la possibilité d’installer des applications de paiement sophistiquées a contribué à cette évolution. Juniper Research estime qu’entre 2010 et 2012, la valeur totale des m-paiements dans le monde passera de 100 milliards USD à 200 milliards USD. D’autres études suggèrent qu’à l’échelle mondiale, la valeur des m-paiements dépassera mille milliards USD en 2014, avec un total de 350 milliards USD pour l’Europe uniquement. Il est également estimé qu’à cette même époque, un «smart phone» sur cinq sera équipé du protocole NFC. La pénétration du marché des m-paiements dans l’UE conserve toujours une importante marge de progression en comparaison, par exemple, de la région Asie/Pacifique. Selon les estimations du bureau d’études Gartner, en 2010, il y avait 7,1 millions d’utilisateurs de services de paiement par téléphone mobile en Europe occidentale contre 62,8 millions en Asie/Pacifique, dont une large part au Japon. L’importante fragmentation du marché des paiements par téléphone mobile est l’une des principales raisons pour lesquelles ce dernier progresse plus lentement en Europe. Les acteurs clés du marché (opérateurs de réseau mobile, prestataires de services de paiement, fabricants de téléphones mobiles) ne se sont pas encore accordés sur un modèle commercial viable permettant des solutions de paiement interopérables. En conséquence, les initiatives mondiales les plus importantes et les plus prometteuses en matière de m-paiements sont actuellement lancées en dehors de l’Europe. Apple, Google et Visa ont tous trois annoncé de vastes offensives sur l’activité des mpaiements. Actuellement, les efforts menés pour l’intégration des m-paiements au niveau européen se font sur une base autorégulée. Dans ce contexte, le CEP coopère avec l’association mondiale des opérateurs de téléphonie mobile (GSMA) et a publié, en juillet 201010, un Livre blanc sur 9 10 FR Le WAP (Wireless Application Protocol) a été mis au point par OMA (Open Mobile Alliance), une structure au sein de laquelle les acteurs du secteur s’accordent sur des cahiers des charges communs pour l’industrie du téléphone mobile. Un navigateur WAP est un navigateur internet communément utilisé pour les téléphones mobiles. http://www.europeanpaymentscouncil.eu/knowledge_bank_detail.cfm?documents_id=402 et 6 FR les paiements mobiles. Le Livre blanc porte principalement sur les paiements mobiles par le biais des cartes de paiement. Comme pour les e-paiements, l’absence de cadre européen concret remédiant aux principaux problèmes, tels que les normes techniques, la sécurité, l’interopérabilité et la coopération entre les acteurs du marché, risque d’entretenir la fragmentation du marché des m-paiements en Europe. De plus, pour les e-paiements comme pour les m-paiements, les acteurs (potentiels) du marché semblent hésiter à investir tant que la situation juridique concernant la portée de l’application d’accords de tarification collectifs, comme pour les cartes de paiement, n’aura pas été réglée (voir 4.1 ci-dessous). 3. VISION ET OBJECTIFS Le SEPA, tel que la Commission européenne et la BCE l'ont conçu pour les paiements électroniques de détail en euros dans l'ensemble de l’UE11, ne fait pas de distinction entre les paiements transfrontaliers et les paiements nationaux. Sur la base des normes et recueils de règles du SEPA, cette distinction devrait également disparaître, au sein de l’UE, pour les paiements non libellés en euros. Ce qui aboutirait à un véritable marché unique du numérique à l’échelle de l’UE. Les effets d'une intégration complète seraient les suivants. Les consommateurs utiliseraient un compte bancaire unique pour toute opération de paiement, même s’ils vivent en dehors de leur pays d’origine ou voyagent fréquemment en Europe. Grâce à l'accélération de l'innovation, les paiements deviendraient de plus en plus pratiques et adaptés aux conditions particulières de l’opération d’achat (paiements en ligne/hors-ligne, paiements de montants élevés/faibles, etc.). Les entreprises et les administrations publiques pourraient simplifier et rationaliser leurs procédures de paiement et centraliser leurs opérations financières dans toute l’UE, ce qui représente un potentiel d'économie considérable. En outre, des normes ouvertes communes et le règlement plus rapide des opérations de paiement seraient bénéfiques pour la trésorerie. Les commerçants pourraient aussi bénéficier de solutions de paiement électronique peu coûteuses, efficientes et sûres. Avec l’intensification de la concurrence, les alternatives à la manipulation d’espèces deviennent plus intéressantes, ce qui rend le commerce électronique d'autant plus incontournable et favorise la convivialité du paiement pour les clients. Les prestataires de services de paiement, c'est-à-dire les banques et les prestataires non bancaires, pourraient bénéficier d'économies d’échelle par la normalisation des instruments de paiement, s'épargnant ainsi des coûts une fois l’investissement initial réalisé. Cela ouvrirait de nouveaux marchés permettant, d’une part, d'élargir la base des recettes pour les instruments de paiement existants, et d’autre part, de lancer des innovations à plus vaste échelle. Les fournisseurs de technologie, tels que les éditeurs de logiciels, les sociétés de traitement des paiements et les consultants informatiques, pourraient fonder leurs travaux et leurs solutions de développement sur des instruments paneuropéens, facilitant la diffusion des innovations à travers les États membres de l’UE. 11 FR http://www.europeanpaymentscouncil.eu/knowledge_bank_detail.cfm?documents_id=557 Déclaration conjointe de la Commission européenne et de la Banque centrale européenne, http://www.ecb.int/press/pr/date/2006/html/pr060504_1.fr.html. 7 FR Pour transformer cette vision en réalité dans le domaine des paiements par carte, des epaiements et des m-paiements, il reste un certain nombre de points à régler, tels que la sécurité, la liberté de choix, l’absence d’entrave à l’innovation technique et commerciale, la normalisation des différents composants et l’interopérabilité. Le chapitre suivant explore ces points d'une manière plus détaillée. 4. NECESSITE DE PROMOUVOIR ET D’ACCELERER L’INTEGRATION DU MARCHE Sur la base de la vision exposée ci-dessus, cinq façons possibles de faire avancer l’intégration des paiements par carte, des e-paiements et des m-paiements ont été établies. 4.1. Fragmentation du marché, accès au marché et accès transfrontalier aux marchés Dans ce contexte, on peut identifier un certain nombre de questions distinctes. Bien qu’historiquement, elles découlent toutes de pratiques commerciales en rapport avec les cartes de paiement, elles se posent de la même façon pour les e-paiements et les m-paiements, ou ont à tout le moins d’importantes répercussions indirectes sur les e-paiements et m-paiements – par exemple, lorsqu’un e-paiement ou un m-paiement est effectué à l'aide d’une carte de paiement. 4.1.1. Commissions multilatérales d’interchange (CMI) Dans le modèle «classique» des systèmes de cartes faisant intervenir quatre parties, les frais interbancaires sont payés par le prestataire de services de paiement (prestataire acquéreur) du commerçant au prestataire de services de paiement (prestataire émetteur) du titulaire de la carte pour chaque opération par carte. Les commissions d’interchange peuvent être arrêtées de façon bilatérale, entre le prestataire acquéreur et le prestataire émetteur, ou de façon multilatérale, au moyen d’une décision liant tous les prestataires membres d’un système de carte de paiement. Des informations supplémentaires sur les CMI sont fournies à l'annexe 212. Les autorités de la concurrence et les autorités de réglementation s’intéressent aux commissions d’interchange depuis un certain temps. Dans certains pays13 hors UE, elles sont soumises à des règlements. Au sein de l’UE, la Commission européenne et les autorités nationales de la concurrence ont adopté plusieurs décisions interdisant tout arrangement particulier portant sur les CMI en vertu des règles européennes de concurrence14. La raison habituellement invoquée pour justifier les CMI est qu’elles fournissent aux prestataires émetteurs une base pour inciter les consommateurs à recourir à la carte de paiement. Faire payer des CMI permet aux prestataires émetteurs de proposer des cartes gratuites ou à faible coût aux consommateurs, éventuellement assorties d'avantages15 pour les 12 13 14 15 FR L’annexe apporte un complément d’informations sur l’analyse menée par la DG Concurrence dans le cadre de l’article 101, paragraphe 3 du TFUE sur le niveau adapté des CMI à l’aide du Test d’indifférence (MIT). Australie, États-Unis. Décisions Visa, MasterCard, décision MasterCard polonaise, décision MasterCard hongroise, décision MasterCard italienne. Les banques émettrices peuvent encourager leur clientèle à utiliser davantage leur carte en leur offrant des avantages ou récompenses supplémentaires, comme des assurances voyages, des remises ou même le remboursement d’une partie du prix des marchandises et services achetés. Dans certains cas, on impute aux consommateurs des frais supplémentaires s’ils ne paient pas assez souvent avec leurs cartes ou s’ils ne dépensent pas une somme d’argent donnée sur une période déterminée. 8 FR consommateurs (par exemple, l'accumulation de «miles» aériens). Ce mécanisme «donnantdonnant» peut être source d’efficience en favorisant une plus grande utilisation de la carte. L’existence d’une grande variété de (niveaux de) frais et les différences de calendrier et de portée des procédures juridiques en cours ou déjà terminées au niveau national et européen pourraient entraîner des distorsions sur le marché unique. Cette situation risque d'aggraver la fragmentation du marché et a pour effet d'empêcher encore les détaillants de bénéficier des avantages d’un marché unique des cartes de paiement. De plus, des CMI élevées pourraient nuire au lancement de systèmes de cartes à bas coût et d’autres systèmes de paiement (par exemple, e-paiements et m-paiements). Ces caractéristiques des CMI s’appliquent généralement aux systèmes faisant intervenir quatre parties. Les systèmes à trois parties – dans lesquels il n’y a qu’un seul prestataire de services de paiement pour le payeur et le bénéficiaire –appliquent des commissions d’interchange «implicites» pouvant soulever la même question d’absence de contrainte concurrentielle. Les problèmes posés par des CMI élevées et le manque de transparence (voir point 4.2) semblent être particulièrement pertinents pour les commerçants acceptant les cartes de paiement de société – c'est-à-dire les cartes de paiement délivrées aux entreprises et à leurs employés pour leur permettre de couvrir leurs frais professionnels (par exemple, voyages d’affaires, matériel de bureau)16 – dont les titulaires peuvent être incités à utiliser ce moyen de paiement pour bénéficier de bonus et d'autres avantages. Questions 1) Au sein d’un même système de carte, les CMI peuvent varier d’un pays à l’autre, ainsi que pour les paiements transfrontaliers. Cela peut-il créer des problèmes dans un marché intégré? Pensez-vous que la disparité des modalités et conditions rencontrées sur les marchés des cartes des différents États membres traduise des différences structurelles objectives sur ces marchés? Pensez-vous que l'application d'une tarification différenciée pour les paiements nationaux et les paiements transfrontaliers pourrait se justifier par des motifs objectifs? 2) Y a-t-il nécessité de clarifier la situation juridique en ce qui concerne les commissions d’interchange? Si oui, comment et par le biais de quel instrument pensez-vous que l’on puisse y parvenir? 3) Si vous pensez qu’une initiative s'impose sur les commissions d’interchange, quelles questions devraient être abordées et sous quelle forme? Par exemple, abaisser les niveaux des CMI, assurer la transparence des tarifs et faciliter l’accès aux marchés? Les systèmes à trois parties devraient-ils être inclus? Faudrait-il faire une distinction entre les cartes de paiement personnelles et de société? 16 FR Les cartes de paiement de société comprennent trois grandes sous-catégories: (i) les cartes «Professionnels», typiquement délivrées aux clients qui sont des petites entreprises, auxquels — contrairement à ce qui se passe avec les cartes personnelles — aucun service supplémentaire n’est fourni, (ii) les cartes «Entreprises», typiquement délivrées aux clients qui sont des moyennes et grandes entreprises, auxquels sont fournis des services d’information supplémentaires, et (iii) les cartes d’achat, utilisées pour des achats commerciaux, qui offrent souvent des services de facturation liés à la TVA. 9 FR 4.1.2. Acquisitions transfrontalières L’acquisition transfrontalière désigne une situation dans laquelle un commerçant utilise les services d’un prestataire de service de paiement acquéreur établi dans un autre pays. Dans ce contexte, non seulement tous les commerçants bénéficient de la concurrence accrue sur les commissions de service commerçant (MCS), mais les entreprises peuvent également désigner un seul acquéreur pour leurs opérations, d’où un gain d’efficacité sur le plan administratif et un renforcement de la concurrence transfrontalière. Cependant, un certain nombre de problèmes font obstacle au développement des acquisitions transfrontalières. Outre les différences de normes techniques (abordées au point 4.3), une série de règles et de dispositions appliquées par les systèmes de cartes internationales peut rendre les acquisitions transfrontalières moins attrayantes pour les commerçants: – les systèmes de cartes internationales appliquent des régimes d’autorisation spéciaux et des frais de système/licence spéciaux aux acquéreurs offrant des services transfrontaliers; – les acquéreurs transfrontaliers doivent payer au prestataire émetteur les CMI nationales applicables dans le pays du point de vente. Cela empêche les commerçants de rechercher l’acquéreur le meilleur marché, bien que le prestataire transfrontalier n’ait généralement pas souscrit aux CMI nationales concernées, lesquelles sont établies par les prestataires de service de paiement du pays concerné; – les acquéreurs transfrontaliers peuvent également être désavantagés dans les pays où les prestataires nationaux disposent de réseaux parallèles d’accords bilatéraux de commissions d’interchange. Ceci perturbe le développement de la concurrence transfrontalière, étant donné que les acquéreurs doivent s'acquitter de la CMI au tarif plein officiel. Questions 4) Y a-t-il actuellement des obstacles aux acquisitions transfrontalières ou centrales? Si oui, quelles en sont les raisons? Y aurait-il des avantages substantiels à faciliter les acquisitions transfrontalières ou centrales? 5) Comment pourrait-on faciliter les acquisitions transfrontalières? Si vous pensez qu’une action est nécessaire, quelle forme devrait-elle prendre et quels aspects devrait-elle couvrir? Par exemple, une autorisation préalable obligatoire par le système de cartes de paiement pour les acquisitions transfrontalières est-il justifiable? Devrait-on calculer les CMI sur la base du pays du détaillant (au point de vente)? Ou devrait-on appliquer des CMI transfrontalières aux acquisitions transfrontalières? 4.1.3. Co-badgeage Le co-badgeage consiste à combiner plusieurs marques de sociétés de paiement sur une même carte ou un même appareil. Aujourd’hui, il se pourrait que, pour les nouveaux systèmes désireux d'accéder au marché, la meilleure solution soit de persuader des prestataires de services de paiement émetteurs d'apposer la marque du nouvel entrant sur leurs cartes de paiement portant le logo d’un système de paiement (international) existant. Cela permettrait aux consommateurs de choisir entre plusieurs marques au moment de payer (à condition que FR 10 FR le commerçant accepte les deux marques), en tenant compte des avantages possibles offerts par leur prestataire émetteur (accumulation de «miles» aériens gratuits, etc.) et des éventuelles incitations de la part du commerçant (majoration, rabais, orientation du client vers un mode de paiement particulier). À ce stade, il est malaisé d'établir si et, le cas échéant, dans quelle mesure les règles des systèmes existants permettent aux marques qui sont actuellement concurrentes sur le marché national de figurer sur une même carte. Les systèmes peuvent également imposer des exigences de déclaration ou des frais aux émetteurs et aux acquéreurs pour les opérations effectuées avec des cartes portant leur marque, même si cette marque n’est pas utilisée dans ces transactions. Le SEPA Cards Framework comporte une règle selon laquelle le prestataire émetteur, en consultation avec le consommateur, peut présélectionner la marque à utiliser sur une carte «co-badgée» au point de vente. Ainsi, le co-badgeage pourrait également poser des problèmes de concurrence s’il est utilisé pour restreindre ou indûment influencer le choix de la marque et/ou de l’instrument de paiement. Pour le moment, le problème du co-badgeage se limite aux cartes, mais à l’avenir, il s’appliquera de plus en plus aux paiements mobiles. Questions 6) Quels sont les avantages et/ou inconvénients potentiels du co-badgeage? Y a-t-il des restrictions possibles au co-badgeage qui soient particulièrement problématiques? Pouvez-vous, si possible, quantifier l’ampleur du problème? Les restrictions au cobadgeage imposées par les systèmes devraient-elles faire l'objet de mesures et, si c’est le cas, sous quelle forme? 7) Lors de l’utilisation d’un instrument de paiement «co-badgé», qui devrait décider de l’ordre de priorité de l’instrument à utiliser en premier lieu? Dans la pratique, comment pourrait-on mettre cela en œuvre? 4.1.4. Séparer les systèmes de cartes et le traitement des paiements par carte Certains systèmes de cartes possèdent des filiales qui traitent les transactions et sont en mesure d’imposer l’utilisation de cette filiale aux participants au système. Cela constitue un obstacle à l’entrée des sociétés de traitement des paiements et des nouveaux systèmes de cartes, qui pourrait être éliminé en séparant de manière effective les entités de gestion des systèmes de cartes et les entités traitant les paiements par carte. La séparation intensifierait la concurrence entre systèmes de cartes et entre sociétés de traitement des paiements et permettrait aux banques de ne participer qu’à une seule infrastructure conforme. Le SEPA Cards Framework (SCF) prévoit la séparation entre gestion de systèmes et traitement, mais n’établit aucune disposition particulière. L’absence actuelle de cadre commun d’interopérabilité se traduit par une segmentation du marché du traitement des cartes. C'est pourquoi les procédures techniques et opérationnelles de compensation et/ou de règlement des paiements entre banques utilisant des infrastructures différentes doivent être améliorées. Le développement de normes de traitement indépendantes des systèmes faciliterait également la mise en œuvre d’une séparation entre les entités de gestion des systèmes et les entités de traitement des transactions. Questions 8) FR Pensez-vous que le cumul des activités de gestion du système et du traitement des transactions au sein d'une même entité pose un problème et, si c’est le cas, pour quelles raisons? Quelle est l’ampleur du problème? 11 FR 9) Doit-on prendre des mesures à cet égard? Êtes-vous favorable à une séparation juridique (c'est-à-dire une séparation opérationnelle, la propriété restant entre les mains de la même société holding) ou à une «dissociation complète des structures de propriété»? 4.1.5. Accès aux systèmes de règlement Contrairement aux banques, les établissements de paiement tels que les définit la directive 2007/64/CE concernant les services de paiement dans le marché intérieur17 et les établissements de monnaie électronique n’ont pas d’accès direct aux systèmes de compensation et de règlement. En vertu de l’article 2, point b), de la directive sur le caractère définitif du règlement, seuls les établissements de crédit et les entreprises d’investissement sont autorisées à participer à des systèmes de règlement désignés. En conséquence, les autres prestataires de services de paiement se plaignent de ne pas pouvoir concurrencer les banques sur un pied d’égalité, étant donné qu’ils sont obligés d’utiliser les services d’une banque pour régler les paiements. Questions 10) L’accès indirect aux systèmes de compensation et de règlement pose-t-il un problème pour les établissements de paiement et les établissements de monnaie électronique et, si c’est le cas, quelle est l’ampleur du problème? 11) Faudrait-il mettre en place un cadre commun pour le traitement des cartes comprenant des règles pour le traitement des cartes SEPA (c'est-à-dire autorisation, compensation et règlement)? Ce cadre devrait-il établir des conditions et tarifs d'accès aux infrastructures de traitement des cartes selon des critères transparents et non discriminatoires? Devrait-il aborder la question de la participation des établissements de paiement et des établissements de monnaie électronique aux systèmes de règlement désignés? La directive relative aux services de paiement dans le marché intérieur et/ou la directive sur le caractère définitif du règlement devraientelles être modifiées en conséquence? 4.1.6. Conformité au SEPA Cards Framework (SCF) Le SCF élaboré par le CEP n’était pas encore entièrement mis en œuvre au 1er janvier 2011, contrairement à ce qui était initialement prévu, nombre de ses éléments sous-jacents n’étant pas encore effectivement appliqués. L’impact potentiel du SCF n’est pas limité aux paiements en euros. Sachant que le SCF couvre les cartes à usage général utilisées pour effectuer des paiements et des retraits d'espèces en euros dans toute la zone SEPA, les prestataires de services de paiement et les systèmes fonctionnant dans les pays SEPA n’utilisant pas l’euro sont incités à se conformer au SCF afin de pouvoir gérer des transactions en euros. Dans le cadre du SCF, les systèmes de paiement en place non conformes au SEPA pour les transactions en euros seront, en principe, progressivement retirés du marché – ce qui implique qu’après la mise en œuvre intégrale du SCF, les systèmes non conformes disparaîtront. Le SCF définit comme suit les obligations à respecter pour que les cartes soient conformes au SEPA: les paiements par carte doivent être garantis par le prestataire émetteur et les normes EMV (puce et PIN) intégralement mises en œuvre. Ces exigences techniques 17 FR Directive 2007/64/CE du Parlement européen et du Conseil du 13 novembre 2007 concernant les services de paiement dans le marché intérieur, JO L 319 du 5.12.2007, p. 1. 12 FR influencent/limitent également les modèles opérationnels à appliquer dans l’Union européenne, avec l’avantage que, pour les systèmes autorisés, un marché européen unique et intégré est créé. Questions 12) Que pensez-vous du contenu et de l’impact sur le marché (produits, prix, modalités et conditions) du SCF? Le SCF est-il suffisant pour piloter l’intégration du marché au niveau de l’UE? Y a-t-il des points réexaminer? Les régimes non conformes devraient-ils disparaître après la mise en œuvre intégrale du SCF, ou y a-t-il des arguments en faveur de leur survie? 4.1.7. Informations sur la disponibilité de fonds Pour de nombreux modèles opérationnels de services de paiement, les informations préalables sur la disponibilité des fonds – nécessaires pour les autorisations et/ou garanties de paiement d’une transaction donnée – sont un élément essentiel. En tant qu'instances d'hébergement des comptes bancaires, les banques ont une fonction de «passerelle» déterminante pour la viabilité de nombreux modèles opérationnels. Même si, pour certains nouveaux services de paiement, les consommateurs accepteraient que les informations concernant la disponibilité de fonds sur leur compte bancaire soient transmises aux prestataires de services de paiement de leur choix, les banques peuvent refuser de révéler ces informations à d’autres prestataires de services de paiement. Étant donné l’importance des paiements sécurisés, la confiance dans les systèmes de paiement en général et le fait que les banques sont soumises à une surveillance, de tels refus peuvent être justifiés dans certains cas. Néanmoins, cela génère un conflit d’intérêts pour les banques, qui peuvent être incitées à refuser de coopérer et ce, malgré la volonté de leurs clients. Cela pourrait entraver indûment l’émergence de solutions alternatives de paiement sûres et efficaces, même si elles sont soumises à des exigences prudentielles. Questions 13) Est-il nécessaire de permettre à des établissements non bancaires, avec l’accord du client, d'accéder aux informations concernant la disponibilité de fonds sur les comptes bancaires, et si oui, quelles limites faudrait-il poser à de telles informations? Devrait-on envisager une intervention des pouvoirs publics, et si oui, quels aspects devrait-elle couvrir et quelle forme devrait-elle prendre? 4.1.8. Dépendance vis-à-vis des opérations de cartes de paiement Dans le monde entier, l’utilisation des cartes continue de croître. À l’échelle du monde, les volumes de transaction ont augmenté de 9,7 % entre 2009 et 2010. Les cartes restent l’instrument de paiement préféré en dehors des espèces, avec une part de marché de plus de 40 % sur la plupart des marchés18. Étant donné l’utilisation croissante des cartes de paiement, y compris dans le monde du commerce électronique, il est probable que les entreprises dont les activités dépendront effectivement de leur aptitude à accepter les paiements par carte deviendront de plus en plus nombreuses. Dans ce cas, il reste à savoir s’il est dans l’intérêt du public de définir des règles objectives déterminant les circonstances et procédures selon 18 FR «World Payments Report» (rapport sur le marché mondial des paiements) 2011, p. 10, Cap Gemini, RBS et EFMA. 13 FR lesquelles les systèmes de paiement par carte pourront refuser unilatéralement de donner leur accord. Questions 14) Étant donné l’utilisation croissante des cartes de paiement, pensez-vous qu’il y ait des entreprises dont l’activité dépende de leur aptitude à accepter les paiements par carte? Pourriez-vous donner des exemples concrets d’entreprises et/ou de secteurs d’activité? Si oui, est-il nécessaire d’établir des règles objectives pour encadrer le comportement des prestataires de services de paiement et des systèmes de cartes de paiement à l'égard des utilisateurs qui en dépendent? 4.2. Transparence et rapport coût-efficacité de la tarification des services de paiement pour les consommateurs, les détaillants et les autres acteurs Le véritable coût de ces services de paiement est souvent opaque, autant pour les consommateurs que pour les commerçants, ce qui entraîne des coûts de paiement plus élevés pour l’économie de l’UE. Le manque de transparence concerne principalement le marché des cartes, mais les liens entre cartes, e-paiements et m-paiements, ont des répercussions sur tous ces modes de paiement. En outre, le renforcement de la transparence dans la tarification doit être considéré comme un moyen de réduire le coût des transactions de paiement pour toutes les parties concernées et, au final, d’optimiser les coûts dans toute l’UE, dans l'intérêt des utilisateurs de services de paiement. Un autre problème lié à la tarification des services de paiement concerne les micropaiements, c'est-à-dire les paiements de faible valeur, lesquels sont souvent, de par leur nature, effectués par carte, e-paiement ou m-paiement. Les frais de paiement sont souvent perçus comme excessifs, par les consommateurs comme par les commerçants, parce qu’ils représentent souvent une part plus élevée de la valeur de l’opération que dans les cas de paiement de gros montants. Il se peut que cette situation ait contribué au développement de monnaies numériques alternatives. 4.2.1. Relations consommateur — commerçant: transparence Les consommateurs sont rarement conscients du coût total de l’utilisation de tel ou tel instrument de paiement en particulier, c'est-à-dire non seulement des coûts qui leur incombent directement, mais également des frais supportés par les bénéficiaires (les commerçants). Si le coût d’utilisation des différents instruments de paiement (par exemple, les différentes marques de cartes, espèces, chèques) est le même pour les consommateurs, ils ont tendance à croire que leur choix du mode de paiement n’a aucune incidence pour le commerçant. Il en résulte que les consommateurs choisissent tel instrument de paiement soit par commodité, soit en raison des éventuels avantages que cet instrument est susceptible de leur apporter. Cependant, l’instrument de paiement choisi par le consommateur peut ne pas être le meilleur en termes de coût réel pour l’économie. Généralement, les commerçants incluent leurs frais de transaction dans les prix des marchandises et des services qu’ils offrent. Le résultat final est que l’ensemble des consommateurs paient plus cher leurs achats pour couvrir le coût réel des modes de paiement onéreux utilisés par certains. En conséquence, rendre plus transparent le coût total de l’utilisation des différents instruments de paiement pourrait abaisser le coût total des paiements pour l’économie. Cet objectif pourrait être atteint en informant les consommateurs sur le coût supporté par le commerçant pour l’utilisation et/ou le traitement d’un instrument de paiement particulier. À cet égard, il serait important d’évaluer l’impact probable d’une plus grande transparence sur le FR 14 FR comportement des consommateurs, en examinant de près les réactions des consommateurs et leurs besoins, afin de mieux les comprendre. Questions 15) Les commerçants devraient-ils informer les consommateurs des frais qui leur incombent pour l’utilisation des différents instruments de paiement? Les prestataires de services de paiement devraient-ils être obligés d’informer les consommateurs de la commission facturée au commerçant (MSC, Merchant Service Charge) ou des CMI perçues sur les transactions clients? Ces informations sont-elles pertinentes pour les consommateurs et influencent-elles leurs choix de paiement? 4.2.2. Relations consommateur — commerçant: rabais, majorations et autres pratiques d'orientation du choix du client Une autre possibilité pour augmenter la transparence en matière de tarification dans les relations consommateurs-commerçants et favoriser l’utilisation des instruments de paiement les plus efficients pourrait être le recours systématique et généralisé aux rabais, majorations et autres pratiques d'orientation du choix du client (par exemple, l’acceptation sélective de certaines cartes uniquement au-delà d’un certain montant, l’indication explicite du mode de paiement préféré) par le commerçant. Cela pourrait inciter les consommateurs à utiliser les modes de paiement les plus efficients. Conformément au principe de l’utilisateur-payeur, les coûts devraient être supportés par ceux qui utilisent un service particulier, et non répartis sur un groupe plus vaste. Il convient également d’examiner les risques d'abus liés aux majorations, tels que le manque de transparence et l’absence de solution pratique de paiement de substitution pour éviter de payer une majoration19. Il s'agit d'un point sensible dans certains secteurs économiques (par exemple, le secteur aéronautique). La majoration ne doit pas être utilisée comme source de revenus supplémentaire par les commerçants: elle devrait se limiter au coût réel de l’utilisation d’un instrument de paiement, ainsi que le stipule l’article 19 de la directive sur les droits des consommateurs20 . L’article 52, paragraphe 3, de la directive relative aux moyens de paiement autorise expressément les commerçants à faire usage de majorations et de rabais pour l’utilisation d’un instrument de paiement donné21. Toutefois, les États membres peuvent encore interdire ou limiter la majoration (mais pas le rabais) sous certaines conditions. Les États membres ont choisi d’appliquer cette clause de manières radicalement différentes sur leurs territoires. La divergence des choix nationaux augmente considérablement la complexité du marché unique et est source de confusion chez les consommateurs comme chez les commerçants, en particulier dans les opérations transfrontalières. Questions 16) 19 20 21 FR Est-il nécessaire de renforcer l’harmonisation des rabais, majorations et autres pratiques d'orientation du choix du client dans l’Union européenne pour les Ces pratiques réduisent la propension des consommateurs à comparer toutes les offres de prix, à leurs dépens, selon le bureau de la concurrence britannique (Office of Fair Trading, OFT), «Payment Surcharges –Response to the Which? super-complaint», juin 2011. Directive 2011/83/UE du Parlement européen et du Conseil du 25 octobre 2011 relative aux droits des consommateurs, JO L 304 du 22.11.2011, p. 64. Cependant, la directive ne s’applique pas aux paiements en espèces ou par chèque. 15 FR paiements par carte, par internet et les m-paiements? Si oui, comment orienter cette harmonisation? Faudrait-il, par exemple: – encourager certaines méthodes (rabais, majorations, etc.) et si oui, comment? – autoriser les majorations d’une manière générale, à condition qu'elles soient limitées au coût réel de l’instrument de paiement supporté par le commerçant? – demander aux commerçants d'accepter sans pratiquer de majoration au moins un instrument de paiement électronique à faible coût et largement utilisé? – que des règles spéciales soient appliquées aux micropaiements et, le cas échéant, aux monnaies numériques alternatives? 4.2.3. Relations commerçant — prestataire de services de paiement Il serait également possible d’accroître la transparence des tarifs des instruments de paiement et des coûts réels des transactions de paiement du point de vue de la relation commerçant — prestataire de services de paiement. Certaines règles actuellement appliquées par les systèmes de paiement par carte sont telles qu’il est difficile pour les commerçants d’influencer la décision des consommateurs quant au choix de l’instrument de paiement et qu’elles limitent leur propre aptitude à n’accepter que des cartes sélectionnées. Cela favorise l’application de CMI élevées par les prestataires de services de paiement, augmentant potentiellement le coût des cartes de paiement et freinant la concurrence. Les règles en question sont les suivantes: – la règle de non-discrimination, interdisant aux détaillants d’orienter leurs clients vers l’utilisation de l’instrument de paiement de leur choix par le biais de majorations, de rabais ou toute autre forme d'orientation du choix du client; – l'obligation d’accepter toutes les cartes, obligeant les commerçants à accepter toutes les cartes d’une même marque, même si les frais qui y sont attachés ne sont pas les mêmes22; – la pratique des frais unifiés, appliquée par les acquéreurs de carte. Du fait de cette unification des frais, le commerçant se voit imputer seulement un tarif moyen pour les paiements par carte par les acquéreurs et il n’est pas informé des commissions appliquées individuellement aux différentes catégories de cartes. Modifier les règles régissant les systèmes de carte et les pratiques des acquéreurs pourrait donner plus de pouvoir aux commerçants lorsqu’ils négocient avec les prestataires acquéreurs, en particulier sur le plan de la commission facturée au commerçant (MSC), tout en améliorant en même temps la capacité des commerçants à influencer les décisions des consommateurs. 22 FR Dans la pratique, ce principe peut être divisé en deux règles distinctes: l'acceptation de tous les émetteurs (par exemple, si un commerçant accepte des cartes Visa émises par des banques locales, il doit également accepter des cartes étrangères) et l'acceptation de tous les produits (par exemple, si un commerçant accepte des cartes de paiement personnelles, il doit également accepter des cartes de paiement de société plus coûteuses). D’une manière générale, la règle de l'acceptation de tous les émetteurs ne semble pas poser de problème, mais celle de l'acceptation de tous les produits soulève des préoccupations quant à son incidence sur la concurrence. 16 FR Cela permettrait d’abaisser le coût, pour l’économie, des paiements par carte et de multiplier les chances d’adoption de nouveaux systèmes concurrents par les commerçants. Questions 17) Modifier le système de carte et les règles des acquéreurs pourrait-il améliorer la transparence et faciliter une tarification efficiente des services de paiement? De telles mesures seraient-elles efficaces par elles-mêmes ou nécessiteraient-elles des mesures d’accompagnement supplémentaires? Ces modifications demanderaient-elles des mécanismes de régulation supplémentaires ou de nouvelles mesures concernant les relations commerçant-consommateur afin que les droits des consommateurs n’en soient pas affectés? Les systèmes à trois parties seraient-ils concernés? Faudrait-il établir une distinction entre cartes personnelles et cartes de paiement de société? Y at-il des exigences et implications spéciales pour les micropaiements? 4.3. Normalisation Si l’interopérabilité transfrontalière se réalise, les utilisateurs de services de paiement européens (entreprises, consommateurs, commerçants) profiteront pleinement de la concurrence, de la liberté de choix et d’opérations de paiement plus efficients. Cela concerne tous les paiements électroniques et implique de multiples acteurs du processus de paiement, en fonction du mode de paiement. Cependant, la normalisation des différents composants (par exemple, les protocoles, interfaces, applications, services) doit être assurée en profondeur23 afin de réduire au minimum les risques d'exclusion d'innovations ou de concurrents éventuels. Paiements par carte Comme on l'a vu, le paiement par carte implique un échange de données entre les prestataires de services de paiement acquéreur et émetteur (domaine A2I, ou «acquirer-to-issuer»), mais également entre le commerçant (éventuellement au moyen d’un terminal de paiement physique) et le prestataire acquéreur (domaine T2A, ou «terminal-to-acquirer»). Dans le domaine T2A, les normes communes font défaut entre les États et même, dans de nombreux cas, sur le plan national. Il existe quelques initiatives privées qui établissent des spécifications techniques, telles que l’EPAS (Electronic Protocol Application Software) et le C-TAP (Common Terminal Acquirer Protocol). Cependant, ces projets, guidés par des intérêts commerciaux divergents, sont souvent développés de façon isolée et suivent des orientations différentes. Ces travaux de normalisation fragmentés ont un triple effet. Tout d’abord, l’absence de normes communes réduit l’éventail des fournisseurs de services éventuels pour les prestataires acquéreurs nationaux et, de ce fait, entrave la réalisation d’un marché unique concurrentiel pour les services de paiement. Deuxièmement, les commerçants doivent maintenir différents systèmes et protocoles pour gérer les échanges de données dans le processus d’acquisition – au moins un, mais souvent davantage, pour chaque pays dans lequel ils travaillent, réduisant ainsi les occasions de centraliser les opérations et limitant les gains d'efficience. Troisièmement, l’absence de normes communes dans le domaine T2A empêche souvent l'acceptation des cartes de débit à l’étranger – une expérience de 23 FR Partie 7. Accords de normalisation, Lignes directrices sur l’applicabilité de l’article 101 du traité sur le fonctionnement de l’Union européenne aux accords de coopération horizontale, JO C 11 du 14.1.2011, p. 1. 17 FR consommateur qui n’est pas dans l'esprit du marché unique et de la monnaie commune pour les paiements en espèces dans les États membres de la zone euro. Dans le domaine A2I, la situation n'est pas plus satisfaisante. Le traitement des paiements à l'échelon interbancaire (autorisation, compensation et règlement des transactions) est basé actuellement sur des règles qui diffèrent selon le système de carte. Pour parvenir à une séparation complète du système et du traitement (voir 4.1.4), il va falloir des normes d’interopérabilité des systèmes pour le traitement au niveau A2I. Les efforts de normalisation menés par le secteur privé dans le domaine A2I sont pour l’instant limités et ne sont pas encore parvenus à susciter l’adhésion des acteurs du marché. Une troisième question concerne la certification. Pour chaque pays et chaque système de carte, il existe différents critères et procédures d’évaluation pour procéder à la certification obligatoire des cartes à puce, des terminaux de paiement, etc. Ces procédures de certification sont essentielles pour assurer la sécurité des paiements, mais, n’étant pas harmonisées dans toute l’Europe, elles entraînent des surcoûts excessifs pour les fabricants de cartes et de terminaux. Les initiatives OSeC (Open Standards for Security and Certification) et CAS (Common Approval Scheme), issues du marché, ont été lancées afin de répondre à ce problème. Si les progrès initiaux ont été prometteurs, ces initiatives doivent encore produire des résultats tangibles sur le marché. Le CEP a mis sur pied un comité (Cards Stakeholder Group, CSG) rassemblant des représentants de secteurs clés, c'est-à-dire commerçants, sociétés de traitement des paiements par carte, systèmes de cartes, prestataires de services de paiement et fournisseurs techniques. Le CSG élabore actuellement un document sur la normalisation des cartes SEPA («SEPA cards standardisation volume»), dont une cinquième version a été publiée en décembre 2010. Le but en est d’harmoniser les normes SEPA, afin que n’importe quelle carte SEPA puisse techniquement fonctionner sur n’importe quel terminal SEPA, et de promouvoir des procédures et normes de certification harmonisées. Cependant, à ce stade, les résultats, en termes de création d’un véritable marché intégré des cartes, sont limités. E-paiements et m-paiements En octobre 2010, le CEP et l’association mondiale des opérateurs mobiles GSMA ont publié un document présentant les rôles et responsabilités des opérateurs de téléphonie mobile et des banques dans la gestion des applications sans contact24. Ainsi, le secteur bancaire et gestionnaire des cartes et les opérateurs de réseau mobile ont entamé des discussions sur la coopération et la normalisation. Néanmoins, les résultats tangibles se font encore attendre et plusieurs divergences importantes restent encore à combler pour parvenir à un écosystème stable, bâti sur des modèles opérationnels cohérents et transnationaux dans le domaine des mpaiements. Le travail de normalisation sur les m-paiements devrait assurer la totale interopérabilité des solutions de m-paiement et favoriser des normes ouvertes pour permettre la mobilité des consommateurs. De plus, étant donné la spécificité des m-paiements, la normalisation devrait résoudre les questions de portabilité des applications de m-paiement (c'est-à-dire la manière dont ces applications de paiement suivent les consommateurs quand ils changent d’opérateur de réseau mobile). 24 FR http://www.europeanpaymentscouncil.eu/knowledge_bank_detail.cfm?documents_id=423 18 FR L’absence de normes communes semble moins problématique pour l’e-paiement. Cela est dû en partie à l’utilisation d’internet comme plateforme commune, dotée de protocoles de communication définis. Même s’ils sont initialement exécutés sur internet, les e-paiements sont souvent traités ensuite comme des paiements par carte ordinaires, ou par le biais de plateformes bancaires en ligne. De ce fait, ils souffrent davantage d’un manque d’interopérabilité entre les acteurs de la chaîne de traitement des paiements (voir 4.4) que d’une absence de normes. Enfin, la normalisation devrait également garantir un accès et une utilisation aisés des solutions d'e-paiement et de m-paiement offertes aux consommateurs. Questions 18) Estimez-vous que l’utilisation de normes communes pour les paiements par carte serait bénéfique? Quelles sont les principales lacunes, le cas échéant? Y a-t-il d’autres aspects du paiement par carte, en dehors des trois aspects mentionnés cidessus (A2I, T2A, certification), sur lesquels un renforcement de la normalisation exercerait un effet positif? 19) Les dispositifs de gouvernance actuels sont-ils suffisants pour coordonner, piloter et assurer l’adoption et la mise en œuvre de normes communes pour les paiements par carte dans un délai raisonnable? Tous les groupes de parties prenantes sont-ils correctement représentés? Y a-t-il des moyens particuliers d'améliorer la résolution des différends et d'accélérer la recherche de compromis? 20) Les organismes de normalisation européens, tels que le Comité européen de normalisation (CEN) ou l’Institut européen de normalisation des télécommunications (ETSI), devraient-ils jouer un rôle plus actif dans la normalisation des cartes de paiement? Dans quel domaine pensez-vous que leur intervention peut être le plus efficace et quels seraient les éléments livrables? Y a-t-il des organismes nouveaux ou existants qui pourraient faciliter la normalisation des paiements par carte? 21) Dans le domaine des e-paiements et m-paiements, estimez-vous qu'il existe des points sur lesquels une plus grande normalisation serait déterminante pour favoriser des principes fondamentaux, tels que l’innovation ouverte, la portabilité des applications et l’interopérabilité? Et, si oui, lesquels? 22) Les organismes de normalisation européens, tels que le CEN (Comité européen de normalisation) ou l’ETSI (European Telecommunications Standards Institute), devraient-ils être plus actifs dans la normalisation des e-paiements ou m-paiements? Quels sont les domaines dans lesquels leur intervention peut être le plus efficace, et quels seraient les éléments livrables? 4.4. Interopérabilité entre les prestataires de services La coopération est une exigence clé dans une industrie en réseau telle que celle des paiements, étant donné que tout paiement requiert un accord entre le prestataire de services de paiement du payeur et le prestataire de services de paiement du bénéficiaire. Pour que tout paiement puisse atteindre n’importe quel bénéficiaire sans préjudice pour les acteurs et intermédiaires impliqués, un niveau de coordination plus élevé est souhaitable sous la forme d’une interopérabilité totale. FR 19 FR Conformément à la proposition de la Commission sur les virements et les prélèvements, le principe d’interopérabilité pourrait s’appliquer au marché des cartes, tout en éliminant les obstacles mentionnés ci-dessus, en particulier en ce qui concerne le choix de l’acquéreur et les règles commerciales. 4.4.1. Interopérabilité dans le domaine des m-paiements Le marché des paiements par mobile en Europe en est encore à ses balbutiements. L’une des principales barrières à l’essor des m-paiements semble être l'impasse dans laquelle se trouvent les opérateurs de réseau de téléphonie mobile, les prestataires de services de paiement traditionnels (les banques) et d’autres intervenants tels que les fabricants ou les développeurs d'applications. Les opérateurs de téléphonie mobile semblent chercher à garder le contrôle de l’activité, tout du moins en ce qui concerne la gestion de la sécurité du service. Dans le même temps, les acteurs du secteur de l’e-paiement cherchent à étendre leurs activités dans le secteur des communications mobiles (à la fois pour les paiements à distance et de proximité). Les acteurs privés qui contrôlent les normes et, par conséquent, l’interopérabilité sont appelés à dominer l’ensemble de la chaîne de paiement: l’appareil lui-même, la plateforme d’application et la gestion de la sécurité. Dans ce contexte, les solutions propriétaires entraînent un sérieux risque de fragmentation. En outre, il ne faudrait pas négliger l’importance d’autres secteurs, tels que les transports publics (le paiement des billets) ou la santé (les paiements d’assurance santé par carte), susceptibles d’être impliqués dans l’interopérabilité sans pour autant jouer un rôle essentiel dans la stratégie de normalisation 4.4.2. Interopérabilité dans le domaine des e-paiements Le CEP s’est prononcé contre l’établissement de son propre système bancaire en ligne, proposant plutôt de rédiger un cadre d’interopérabilité autorisant la concurrence entre les différents systèmes et permettant aux différentes banques de choisir leur système. Pour le moment, aucun prestataire de services, hormis les banques, n’a été autorisé à participer à ces travaux25. Trois systèmes26 bancaires ont entrepris un exercice de «validation du concept» afin de tester l’interopérabilité entre les systèmes. Il est trop tôt pour déterminer si ce projet pourrait être élargi avec succès à l’échelle de l’UE. Dans le même temps, EBA Clearing, une société de compensation et de règlement qui réunit près de 70 banques actionnaires a annoncé qu’elle mettait en place une initiative d’e-paiement basé sur un service bancaire en ligne. Un projet pilote devrait être lancé en mai 2012. 4.4.3. Interopérabilité et concurrence Il faut distinguer l’interopérabilité technique de l’interopérabilité opérationnelle, c'est-à-dire de la possibilité pour les commerçants de choisir les acquéreurs et pour les clients de choisir les émetteurs, quel que soit le lieu. Il est également important de résoudre les problèmes d’interopérabilité dans les systèmes à trois parties par rapport aux systèmes à quatre parties. Questions 25 La Commission européenne a ouvert une procédure concernant le processus de normalisation afin d'assurer l'interopérabilité dans le domaine des paiements électroniques: http://ec.europa.eu/competition/elojade/isef/case_details.cfm?proc_code=1_39876 26 iDEAL (néerlandais), EPS (autrichien) et Giropay (allemand). FR 20 FR 23) Y a-t-il actuellement un segment quelconque de la chaîne de paiement (payeur, bénéficiaire, prestataire de service de paiement du bénéficiaire, société de traitement des paiements, système, prestataire de service de paiement du payeur) présentant des lacunes manifestes au niveau de l’interopérabilité? Comment doit-on les résoudre? Quel niveau d’interopérabilité faudrait-il atteindre pour éviter la fragmentation du marché? Des exigences minimales, en particulier pour les e-paiements, peuvent-elles être identifiées en matière d’interopérabilité? 24) Comment peut-on résoudre l’impasse actuelle où se trouve l’interopérabilité des mpaiements et la lenteur des progrès accomplis dans le domaine des e-paiements? Les dispositifs de gouvernance actuels sont-ils suffisants pour coordonner, piloter et assurer l’interopérabilité dans un délai raisonnable? Tous les groupes de parties prenantes sont-ils correctement représentés? Y a-t-il des moyens particuliers pour améliorer la résolution des différends et accélérer la recherche de compromis? 4.5. Sécurité des paiements La sécurité des paiements de détail est un préalable essentiel pour les utilisateurs de systèmes de paiement comme pour les commerçants. Les consommateurs sont fréquemment avertis par la presse, à juste titre, de fraudes et d'incidents résultant d'une utilisation abusive de données et sont, de ce fait, particulièrement sensibles aux questions de sécurité dans le domaine des paiements par carte et par internet. La consultation publique sur l’avenir du commerce électronique au sein du marché intérieur le confirme et a désigné la sécurité des systèmes de paiement comme l’un des principaux obstacles à l’adoption généralisée du commerce électronique. Les exigences de sécurité concernent surtout la prévention des fraudes. Au niveau européen, le remplacement progressif des cartes basées sur la signature (équipées d’une bande magnétique pour la lecture de la carte) par des cartes à «puce et PIN» (conformes à la norme EMV) a considérablement contribué à réduire la fraude sur les points de vente. À la fin de l’année 2010, environ 90 % de tous les terminaux de paiement par carte dans les points de vente et 80 % de toutes les cartes de paiement de l’UE étaient conformes à la norme EMV. Si ces progrès ont contribué à réduire la fraude sur les cartes bancaires lors de transactions de paiement physiques, les activités frauduleuses se portent désormais de plus en plus sur les opérations par carte à distance, en particulier les paiements sur internet. Les opérations par carte à distance ne représentent qu’une minorité de l'ensemble des transactions par carte, mais représentent déjà la majorité des cas de fraude. Les e-paiements sans carte sont également vulnérables à la fraude. Les solutions possibles pour les opérations bancaires en ligne ou les autres transactions de paiement par internet comprennent ce que l’on appelle l’authentification à deux facteurs, c'est-à-dire l’utilisation d’un code PIN en lien avec un code de transaction unique, reçu par SMS ou un dispositif d’authentification, par exemple. Quoi qu'il en soit, le compromis entre sécurité, vitesse et facilité d’utilisation doit être pris en compte. La protection des données constitue un second aspect important dans ce domaine. Tous les moyens de paiement auxquels il est fait référence dans ce document impliquent le traitement de données personnelles et l’utilisation de réseaux de communication électroniques. Les informations à caractère sensible concernant les clients devraient être conservées dans une infrastructure de paiement sûre, tant en termes de traitement que de stockage des données. Les FR 21 FR directives 95/46/CE27 et 2002/58/CE28 établissent le cadre juridique applicable au traitement des données à caractère personnel dans l’UE et régissent les activités de traitement effectuées dans ce contexte par les différents acteurs impliqués dans une opération de paiement. C’est une responsabilité essentielle pour tous les acteurs du marché impliqués dans la transaction de paiement. Il est crucial que les mécanismes d’authentification des transactions de paiement soient conçus dès le départ de manière à inclure les mesures nécessaires pour garantir la conformité aux exigences de protection des données. Le nombre d’intervenants ayant accès aux données d’authentification, pendant ou après une opération de paiement, devrait être limité à ceux qui sont strictement indispensables à la réalisation de la transaction. De plus, un marché intégré des paiements sécurisés par internet serait susceptible de faciliter la lutte contre les sites web proposant des contenus illicites ou pratiquant la vente de produits de contrefaçon. Dans le respect de procédures appropriées préalablement définies, obligation pourrait être faite aux prestataires de services de paiement de refuser d'exécuter des transactions financières effectuées sur des sites web précédemment identifiés comme étant illégaux. Questions 25) Pensez-vous que les transactions physiques, y compris celles utilisant des cartes conformes à la norme EMV et les m-paiements de proximité, soient suffisamment sûres? Si ce n’est pas le cas, quelles sont les failles en termes de sécurité et comment pourrait-on les combler? 26) Des exigences de sécurité supplémentaires (par exemple, une authentification à deux facteurs ou l’utilisation de protocoles de paiement sécurisé) sont-elles nécessaires pour des paiements à distance (cartes, e-paiements ou m-paiements)? Si tel est le cas, quelles sont les approches/technologies particulières les plus efficaces? 27) La sécurité des paiements devrait-elle être étayée par un cadre réglementaire, éventuellement en lien avec d’autres initiatives d’authentification numérique? Quelles catégories d’acteurs du marché devraient être soumises à un tel cadre? 28) Quels sont les mécanismes les plus aptes à garantir la protection des données à caractère personnel et la conformité aux exigences juridiques et techniques inscrites dans le droit de l’UE? 5. MISE EN ŒUVRE/GOUVERNANCE DE LA STRATEGIE 5.1. Gouvernance du SEPA Jusqu’à présent, le SEPA a principalement évolué sous la forme d'un projet autorégulé, mis en place et géré par le secteur bancaire européen, par l'intermédiaire du CEP, avec le ferme 27 28 FR Directive 95/46/CE du Parlement européen et du Conseil du 24 octobre 1995 relative à la protection des personnes physiques à l'égard du traitement des données à caractère personnel et à la libre circulation de ces données, JO L 281 du 23.11.1995, p. 31. Directive 2002/58/CE du Parlement européen et du Conseil du 12 juillet 2002 concernant le traitement des données à caractère personnel et la protection de la vie privée dans le secteur des communications électroniques (directive vie privée et communications électroniques), JO L 201 du 31.7.2002, p. 37. 22 FR soutien de la BCE et de la Commission. Le CEP réuni en séance plénière est chargé de gérer les systèmes du SEPA et ses cadres, d’y introduire de nouvelles règles ou d'y apporter des modifications. En ce qui concerne la composition du CEP, outre les banques, un siège est actuellement attribué aux établissements de paiement, mais les autres prestataires de services de paiement, les sociétés de traitement des paiements, les acteurs économiques côté offre (par exemple, éditeurs de logiciels, fabricants de terminaux) et les utilisateurs ne sont pas représentés. Afin d’améliorer l’implication des parties prenantes dans la gouvernance du SEPA à l’échelle de l’UE, la Commission et la BCE ont établi ensemble, en mars 2010, un organe de direction de haut niveau, le «Conseil SEPA». Il réunit des représentants de haut niveau du côté de l'offre et de la demande sur le marché des paiements. Son objectif est de promouvoir la réalisation d’un marché des paiements de détail intégré en euros et d’établir un consensus sur les prochaines étapes menant au SEPA. Il n’a aucun pouvoir législatif et ne peut imposer de dispositions contraignantes. Avec l'adoption du règlement établissant des exigences techniques pour les virements et les prélèvements en euros, il peut être utile que les institutions de l'UE participent plus activement à la gouvernance du SEPA. Dans ce contexte, il pourrait être envisagé de renforcer le rôle de la surveillance législative et réglementaire par l'intermédiaire, par exemple, de la BCE, de la Commission ou de l'Autorité bancaire européenne (ABE). Questions 29) Comment évaluez-vous les dispositifs de gouvernance actuels du SEPA, au niveau de l’UE? Avez-vous repéré des faiblesses, et si oui, avez-vous des suggestions pour améliorer la gouvernance du SEPA? Quel équilibre global vous semblerait approprié entre une approche réglementaire et une approche autorégulatrice? Estimez-vous que les autorités européennes de réglementation et de surveillance devraient contribuer plus activement aux travaux du projet SEPA? 5.2. Gouvernance dans le domaine des cartes, des m-paiements et des e-paiements Afin d’améliorer l’implication des parties concernées, le CEP a mis en place le «Customer Stakeholders Forum» (forum des parties prenantes clientes), chargé des virements et des prélèvements SEPA, et le «Cards Stakeholders Group» (groupe des parties prenantes pour les cartes), chargé des paiements par carte. Ces deux organes sont tous deux codirigés par le CEP et des représentants des utilisateurs finaux. Sur le plan de l'autorégulation, bien que cela mérite des précisions, le SEPA Cards Framework (SCF) adopté par le CEP – doté du statut de code de conduite volontaire – définit les principes et conditions que les banques, sociétés de traitement des paiements et systèmes de paiement par carte doivent observer pour être conformes au SCF ou au SEPA. Cependant, et bien que les opérateurs désireux d’accepter les paiements en euros soient fortement incités à s’orienter vers une conformité à la norme SEPA, le SCF n’a pas le soutien unanime de toutes les parties prenantes et il n’existe pas de mécanisme formel pour interpréter, surveiller et faire respecter la conformité au SEPA pour les systèmes de paiement par carte, ni pour régler les éventuels litiges. Dans des domaines tels que la création d’un cadre adapté pour les e-paiements et mpaiements, les efforts d’intégration sont lents à produire des résultats tangibles, retardant ainsi l’interopérabilité, l’innovation, la diversification des choix et les effets d’échelle. Les impasses et les incertitudes risquent d'amener les participants au marché à adopter une attitude FR 23 FR attentiste. Étant donné le manque d’engagement actuel envers une initiative aussi importante pour l’économie européenne dans son ensemble, la réalisation d’un marché intégré nécessite d’adopter une approche globale impliquant réglementation, autorégulation et conformité aux lois de la concurrence puis contrôle de conformité. Questions 30) Comment faut-il appréhender la problématique de la gouvernance actuelle en matière de normalisation et d’interopérabilité? Est-il nécessaire d’impliquer davantage les parties prenantes autres que les banques et, si oui, comment (par exemple, consultation publique, protocole d’accord par les parties prenantes, donner au Conseil SEPA un rôle d’orientation concernant certaines normes techniques, etc.)? Devrait-on laisser les acteurs du marché piloter l’intégration du marché à l’échelle européenne, et en particulier décider si oui ou non, et dans quelles conditions, les systèmes de paiement en devises autres que l’euro devraient s’aligner sur les systèmes de paiement existants en euros? Dans la négative, quelle attitude faut-il adopter sur ce point? 31) Les pouvoirs publics devraient-ils jouer un rôle et si oui, lequel? Par exemple, pourrait-on envisager un protocole d’accord entre les pouvoirs publics européens et le CEP qui établirait un calendrier/plan de travail avec des éléments livrables précis («étapes») et des dates cibles précises? 6. REMARQUES GENERALES Questions 32) Le présent document aborde des aspects spécifiques liés au fonctionnement du marché des paiements par carte, des e-paiements et des m-paiements. Pensez-vous que des questions importantes ont été omises ou trop peu développées? 7. ÉTAPES SUIVANTES Toutes les parties intéressées sont invitées à soumettre leur point de vue sur les questions cidessus. Les contributions doivent être envoyées à l’adresse suivante et parvenir à la Commission le 11 avril 2012 au plus tard: [email protected]. Les contributions ne doivent pas nécessairement couvrir toutes les questions soulevées dans le présent Livre vert. En conséquence, veuillez indiquer clairement les questions auxquelles votre contribution se rapporte. Si possible, veuillez fournir des arguments précis pour ou contre les options et les approches présentées dans le présent document. Dans la continuité du Livre vert et sur la base des réponses reçues, la Commission annoncera les étapes suivantes au second trimestre de l’année 2012. Les propositions, le cas échéant, seront adoptées au quatrième trimestre 2012 ou au premier trimestre 2013. Toute proposition législative ou non législative à venir sera accompagnée d’une analyse d’impact détaillée. FR 24 FR Les contributions seront publiées sur internet. Il est important de lire la déclaration détaillée de confidentialité qui accompagne le présent Livre vert pour être informé de la manière dont vos données à caractère personnel et votre contribution seront traitées. FR 25 FR Annexe 1 - Utilisation des différents instruments de paiement Graphique 1: Paiements scripturaux dans l’UE — volume par instrument de paiement Paiements scripturaux dans l'UE, 2008 volume par instrument de paiement chèques 7,50% autres 1,00% virements 27,80% virements prélèvements cartes chèques autres prélèvements 26,00% cartes 37,70% Source: BCE, tableaux comparatifs, opérations de détail. Tableau 1 - Paiements par carte dans l’UE (2009) État membre Nombre de transactions par carte par habitant 29 Valeur moyenne des transactions par carte (EUR) Nombre de transactions en PdV par carte30 Valeur annuelle des transactions en PdV par carte (EUR) Belgique 1,78 92 55 52 2 843 Allemagne 1,54 30 64 20 1 247 Estonie 1,37 116 17 85 1 405 Irlande 1,22 72 73 56 4 237 Grèce 1,35 8 101 5 487 Espagne 1,62 47 46 27 1 234 France 1,35 107 49 80 3 905 Italie 1,15 24 80 22 1 788 Chypre 1,54 40 87 25 2 072 Luxembourg 2,00 109 76 57 4 166 Malte 1,55 27 63 18 1 108 Pays-Bas 1,83 125 42 68 2 902 Autriche 1,24 46 63 28 1 395 Portugal 1,89 100 39 53 2 060 29 30 FR Nombre de cartes de paiement émises par habitant À l'exclusion des transactions par carte de monnaie électronique. Transactions en point de vente, comprenant les transactions aux terminaux situés dans l’État membre et en dehors de celui-ci. 26 FR Slovénie 1,66 54 37 32 1 187 Slovaquie 0,94 21 57 15 596 Finlande 1,74 172 34 100 3 402 sous-total Zone Euro 1,45 58 52 40 2 066 Bulgarie 1,01 2 78 2 138 République tchèque 0,89 17 38 21 813 Danemark 1,25 180 47 129 5 875 Lettonie 1,10 43 20 37 698 Lituanie 1,29 28 18 22 384 Hongrie 0,88 18 27 21 1 028 Pologne 0,87 18 25 21 539 Roumanie 0,60 4 39 7 251 Suède 1,85 182 40 89 2 735 Royaume-Uni 2,33 132 58 56 3 294 Total UE 27 1,45 63 52 43 2 194 Source: BCE Statistiques relatives aux paiements, février 2011 FR 27 FR Annexe 2 - Complément d’informations sur les CMI Une CMI peut être un pourcentage, un forfait ou une commission mixte (pourcentage et forfait). Il existe dans l’UE une grande variété de CMI. Toutes ces commissions ne sont pas rendues publiques. Cependant, suite à des arrangements formels et informels avec la Commission européenne, MasterCard et Visa Europe publient actuellement les CMI qu’ils ont établies (dans plusieurs pays, les CMI sont établies par les communautés bancaires locales dans le cadre des systèmes MasterCard et Visa, dont les frais ne sont généralement pas rendus publics). Pour MasterCard et Visa Europe, selon la catégorie de cartes et selon le pays, les CMI varient de zéro (Maestro Suisse) à 1,62 % (cartes de débit MasterCard en Pologne) et 1,90 % (cartes de débit Visa et cartes de société en Pologne). Dans le cadre de son arrangement informel avec la Commission, MasterCard a réduit ses CMI pour les cartes de débit et de crédit personnelles transfrontalières à respectivement 0,20 % et 0,30 %. Visa Europe a réduit ses CMI pour les transactions transfrontalières par carte de débit personnelle et les transactions effectuées à l'aide de ces cartes dans neuf États membres de l’UE à 0,20 %. La valeur de référence appliquée à ces cas dérive du «test d’indifférence». Dans le cadre de ce test, la CMI est établie au niveau où le paiement par carte ne donne pas lieu à des coûts plus élevés pour les détaillants qu’un paiement en espèces, ce qui rend le détaillant indifférent à l’un ou l’autre des moyens de paiement. On peut donc concevoir ce niveau comme la garantie que les commerçants et leurs clients bénéficient en partie des gains d'efficience censés être générés par les CMI. Dans certains cas, les autorités de la concurrence ont accepté des arrangements, officiels ou non, sur des niveaux précis de commissions d’interchange et d’autres conditions31. Systèmes à quatre parties et systèmes à trois parties Les CMI sont applicables aux transactions en point de vente avec des cartes de paiement, c'est-à-dire des transactions effectuées par le titulaire de la carte chez le commerçant. Dans un système à quatre parties, le prestataire de services de paiement émetteur conclut un contrat avec le titulaire de la carte (payeur) et le commerçant charge un prestataire acquéreur (ou prestataire du bénéficiaire) à acquérir les paiements par carte effectués sur son terminal. Pour ses services, le prestataire acquéreur fait payer au commerçant ce qu’il est convenu d’appeler la commission de service commerçant (MSC). Les commissions d’interchange dans le cadre de ces systèmes sont des frais facturés par le prestataire émetteur sur les transactions effectuées à l’aide des cartes qu’il a émises. Le coût de ces commissions est supporté par le prestataire acquéreur et est ensuite répercuté sur les commerçants sous la forme de MSC majorées. C’est ainsi que les commissions d’interchange déterminent effectivement, dans une large mesure, le prix facturé par les prestataires aux commerçants pour l'acceptation de la carte. De ce fait, les CMI ont un impact sur la concurrence des prix entre prestataires acquéreurs au détriment des commerçants et consécutivement des acheteurs32, plus particulièrement quand s’y ajoutent d’autres pratiques commerciales évoquées aux points 4.1 et 4.2 du présent document. 31 32 FR Visa, MasterCard, Pagobancomat, Groupement. Voir les décisions de la Commission destinées à MasterCard et Visa — Décision de la Commission du 19.12.2007 relative à une procédure dans le cadre de l’article 81 du traité CE et l’article 53 de l’accord EEE— affaire COMP/34.579 — MasterCard, affaire COMP/36.518 — EuroCommerce, affaire COMP/38.580 — cartes de paiement de société; et décision de la Commission du 8.12.2010 relative à 28 FR PLATEFORME commissions réseau commissions réseau CMI BANQUE ÉMETTRICE cotisations carte TITULAIRE DE CARTE BANQUE ACQUÉREUSE commissions de service commerçant COMMERÇANT Les systèmes à trois parties, parfois appelés systèmes de paiement «propriétaires», diffèrent des systèmes à quatre parties en ce que la transaction n’implique que le payeur/titulaire de la carte, le bénéficiaire/commerçant et le système, alors que dans un système à quatre parties, la transaction implique le payeur/titulaire de la carte, le prestataire de services de paiement émetteur (ou prestataire payeur), le bénéficiaire/commerçant et son prestataire (le prestataire acquéreur ou le prestataire du bénéficiaire). Cela signifie que le rôle du système se limite essentiellement à fournir une infrastructure dans le dernier cas. Dans un système à trois parties, un seul prestataire est concerné, étant à la fois l’émetteur et l’acquéreur. Cependant, lorsque le système octroie à plusieurs prestataires des licences pour émettre des cartes et acquérir des transactions, il ne s’agit plus d’un système «pur» à trois parties, mais l’on se rapproche plutôt d’un système à quatre parties. Les systèmes «purs» à trois parties ne pratiquent pas de CMI expresses entre les prestataires. Il n’y a que les frais payés par le titulaire de la carte (annuels, à la transaction, etc.) et les MSC (commissions de service commerçant) payées par le détaillant. Néanmoins, le système peut utiliser les commissions collectées pour subventionner un «côté» ou un autre (c'est-à-dire le commerçant ou le titulaire de la carte), ce qui équivaut à une CMI implicite. des procédures dans le cadre de l’article 101 du TFUE et de l’article 53 de l’accord EEE — Affaire COMP/39.398 — CMI Visa. FR 29 FR
Documents pareils
URN:NBN:fi:jyu-20 - JyX
taloissa oli yhä töissä pitkäaikainen aluetaidemuseotyöstä vastannut henkilö ja näin ollen arvokas tiedonlähde tavoitettavissa. Maantieteelliseen sijaintiin liittyvänä tavoitteena on ollut
valita k...
SCRATCH TEMPS CL.CAT NOM PRENOM CAT CLUB 1 04:05:59 1
RHONE ALPES CYCLISME
LA ROUE LIBRE DRACENOISE
CAVAILLON LUBERON CYCLO
V.C DU VAL D'ISSOLE
VC LIVRY GARGAN
AS ST BARNABE
USCVAISON
VTT DU GARLABAN
SOUPPES ALC VELO CLUB
SANARY CYCLO SPORTS
UC GRIMAU...
Työ- ja elinkeinoministeriö TEM2013
täytäntöönpanoa viiden vuoden kuluttua sen voimaantulosta ja esittelee tarkastelun
tulokset Euroopan parlamentille ja neuvostolle. Komissio arvioi uudelleentarkastelussa
mm. soveltamisalan laajenta...